Kuvauksia nykyaikaisista telotuksista (2024)

KUVAUKSIA NYKYAIKAISISTA TELOTUKSISTA

Riian kidutuskammio Ja tuomioistuin
Balmasjowin ja Kaljajewin telotus

Kirj.

W. WLADIMIROW

Venäjästä suomentanut

K. K.

Hämeenlinnassa,Arvi A. Karisto,1907.

SISÄLTÖ:

Riian kidutuskammio ja tuomioistuin

36:n rikosjuttu Riiassa Riian rikosjuttuja Kahdeksan henkilön rikosjuttu ja telotus Riiassa

Balmasjowin ja Kaljajewin telotus

Balmasjowin telotus
Kaljajevin telotus

Riian kidutuskammio ja tuomioistuin

I.

Tammikuusta asti [Wladimirowin kirja ilmestyi painosta vuoden 1906kesän loppupuolella. Suoment. muist.] yhtämittaa istuu Riiassasotaoikeus, joka telottaa ja tuomitsee kuolemaan nuorukaisia javiattomia ihmisiä.

Tämä julma tribunali telotutti Toukokuun keskivaiheilla 8 henkeä,joista 6 syytöntä, mikä oli näytetty toteen todistajain kautta; heistäoli kolme 18 vuoden iässä.

Näiden 4 kuukauden kuluessa se on käsitellyt 18 rikosjuttua, tuominnutkuolemaan 18 ihmistä ja telottanut 15. Näiden joukossa oli ihansyyttömiä.

Nyt, minun kirjoittaessani näitä rivejä, inkvisitsionin pöydän ääreenastuu 35 henkilöä, joista 18 ovat syytteessä 279:nen pykälän [nim.Venäjän rikoslain. Suoment. muist.] mukaan, minkä nojalla heitä uhkaakuolemanrangaistus.

Koko oikeusprosessi alusta loppuun, tutkimusainesten hankkiminen,näiden ainesten käyttäminen — on sellaista järjestelmällistä oikeudenloukkaamista, sellaista kaikkien oikeudellisuuden ja laillisuudenvaatimusten syrjäyttämistä, että mielen valtaa pelko lähimmäistenhengen puolesta ja sydäntä vihloo ajatellessa että kaikki, mitä täällätapahtuu, on mahdollista meidän valistuneella kahdennellakymmenennellävuosisadallamme.

Kun minä, paikalla, tutustuin tämän tuomioistuimen toimintaan näidenneljän kuukauden aikana, niin minusta tuntui siltä, kuin olisivat ajatsiirtyneet takaisin, kuin näkisin valveilla, todellisuudessa, kaukaisenmenneisyyden syvyyteen haihtuneet keskiajan kidutusten ja telotustenkuvat…

Minun täällä, Riiassa, kokoomani ainekset saattavat jokaisen lukijansydämen vavahtamaan ja repäsevät hänen rinnastaan tuskallisen inhon japaheksumisen huokauksen.

Tämän tribunalin muodostavat viisi henkilöä: kenraalimajuri Arbusowsekä everstiluutnantit Kerman, Bauman, Witkovskij ja Drosdow.

Istuntopaikakseen he ovat valinneet kirkon. Olisiko kukaan voinutmielessään kuvitella että siellä, jossa kaikuvat kristillisenrakkauden, veljellisen yleisen anteeksiannon jumalalliset sanat, Herrantemppelissä, ankarakasvoiset tuomarit lukevat julki kuolemantuomioitasyyttömille uhreille?

Minä en uskonut ja päätin itse, mieskohtaisesti, omilla silmilläninähdä missä ja minkälaisissa olosuhteissa tämä kamala tuomioistuintoimii.

Ja minä sain nähdä että oikeus istuu paikallisenaliupseeri-harjoituspataljoonan kirkossa.

Alttarilavan ääreen, alttarin ovien eteen on asetettu pöytä, jonkaääressä ankarat tuomarit istuvat.

Pöydän ja alttarilavan välinen paikka on aidattu erilleenpeililaudoista tehdyllä, ohuella, siniseksi maalatulla väliaidalla;tähän väliaitaan on tehty ovi, jossa riippuu lukko.

Kaikilta seiniltä on otettu pois pyhimysten kuvat.

Jätetty on ainoastaan Vapahtajan kuva.

Väliseinälle on vastapäätä alttarinovia, ripustettu Keisarin kuva.

Pyhimysten kuvat oli havaittu tuomareille tarpeettomiksi, ne olipitänyt viedä pois.

Minä en uskonut silmiäni ja kysyin vieressäni seisovalta sotamieheltä:

— Sanokaapa, täälläkö te rukoilette Jumalaa?

— Täällä, — vastasi hän, — otamme pois väliseinän, heti sen takana onalttarilava, ikonostaasi [seinä kirkon alttarin ja laivan välissä,johon asetetaan pyhimysten kuvia. Suoment. muist.], alttariovet…Täällä tapahtuu jumalanpalvelus ja täällä me rukoilemme.

— Mihinkä te olette vieneet pyhimystenkuvat seiniltä?

— Me otimme ne pois hiukan aikaa ennen kun oikeus alkoi istuntonsaja veimme ne leiriin — vastasi hyväluontoinen sotamies. — Kun oikeusistuu niin pyhimystenkuvia ei saa olla seinillä, se olisi sopimatonta,senpätähden me veimmekin ne pois!

Minä riensin pois. — Kirkoissa tavallisen kirkkolamppuöljyn hajun jasuitsutuksen sijasta täällä haisi viattomalta ihmisvereltä.

Tavanmukaisen kirkkoveisun sijasta täällä kuului aseiden kalske,rukoilevien sijassa täällä oli kasakkain kasvoja, kiväärejä, pistimiä,nagaikkoja.

Tuntui kaamealta nähdessä kansan uskon kaikkein pyhimpään tunkeutunuttaoikeudettomuutta, väkivaltaa ja henkilöllisyyden pilkkaamista.

Ennenkun ryhdyn kuvaamaan tämän oikeuden toimintaa, on välttämätöntä,sen luonteenkuvauksen täydentämiseksi, kertoa niistä täydentävistälaitoksista, jotka sille valmistavat ja hankkivat tutkimusainekset.Olisiko kukaan meidän valistuneella aikakaudellamme voinut ajatella,että Riiassa on olemassa säännönmukaisesti kalustettuja ja kaikillatarpeenmukaisilla voimilla hyvin varustettuja kidutuskammioitasyytteenalaisten kiduttamista varten.

Niin, niin, kidutuskammioita — minä en hairahtunut sanoissani! Juurikidutuskammioita, samanlaisia kuin oli keskiajalla.

Sellaisia kidutuskammioita kaupungissa on kolme (ehkäpä useampiakin,mutta minun on onnistunut saada tietoja vain kolmesta kidutuskammiosta).

Näissä kidutuskammioissa kidutetaan syytteenalaisia, jotta voitaisiinhankkia oikeutta varten ne ainekset, joita muilla ehdoilla ei saataisihankituksi. Näitä uhreja kidutetaan, jotta syytteenalainen kärsimiensähirveiden ruumiillisten tuskien pakoituksesta tunnustaisi syylliseksiitsensä ja ne toverit, jotka pyövelit hänelle nimittävät.

Tällä keinoin hankitut todistajain lausunnot, "vilpittömättunnustukset", lähetetään tähän oikeuteen, joka saman "tunnustuksen"nojalla määrää kuolemanrangaistuksen.

Tämän oikeuden ei ole tarvis selvitellä kysymystä siitä, millä keinoinlausunnot ovat saadut; tuomarien omatunto on levollinen, he toimivatlain ja oikeuden mukaisesti.

Niin, Riiassa on siis kolme inkvisitsionin kidutuskammiota:

1) Etsivän poliisin osasto,

2) 2:sen Pietarin kaupunginosan poliisikonttori ja

3) Toinen Mitavan poliisikonttori.

Etsivän poliisin osastossa kidutukset toimeenpannaan seuraavallatavalla.

Kun syytteenalainen tuodaan osastoon poliisi kuulustelee häntä, vaatiitunnustamaan ja, jos ei saa haluamaansa vastausta, uhkaa kiduttaa.

Uhkausten jälkeen poliisi ryhtyy toimeen. Vanhemmat virkamiehet menevättästä huoneesta etäisempiin ja alhaisarvoiset alkavat kasakkain avullapiestä.

Piestään julmasti, raivostumiseen asti!…

Lyödään nagaikoilla, kiväärinperillä ja kummisilla kepeillä, joitanäissä kidutuskammioissa nimitetään "pipkoiksi".

Vielä heillä on pamppupatukoita, joihin on punottu rautalankaa.

Syytteenalaisia piestään kunnes he menevät tainnoksiin.

Kun onneton pyövelin iskuista kaatuu raukeana, tunnottomana lattialle,niin inkvisiittorit valavat hänen päällensä kylmää vettä, kunnes häntulee tuntoihinsa.

Mutta jollei tämäkään auta, jos hän kaikkien kärsimiensä kidutustenjälkeen yhä vaan pysyy uppiniskaisena — ei anna ilmi itseään jatoverejaan, niin häntä aletaan uudelleen piestä, mutta nyt jo"kuolemaniskuilla". Silloin pannaan kidutettua uhria kohtaan käytäntöönasetoveri, pyöveli Avramowin [tunnettu Maria Spiridonowan jutusta.Suom. muist.] menettelytavat — kiskotaan hänen päästään hiukset,hierotaan haavoihin suolaa, käytetäänpä sähköäkin.

Jos kidutettu vielä jaksaa puhua niin tulevat hänen luokseenviereisestä huoneesta vanhemmat poliisivirkamiehet ja kehottavat häntävilpittömästi tunnustamaan kaikki.

Kaikkien kärsimiensä tuskien jälkeen, edessään kauhea perspektiivisaada vielä monta, monta kertaa uudelleen niitä kokea, tuntien vieläruumiissaan nämä tuskat monikin heikompi kidutetuista usein vakuuttivattodeksi sen, minkä poliisi heiltä tahtoi.

Kun tämä "vilpitön tunnustus" oli tehty, niin kidutukset loppuivat.Kiusattu uhri vietiin koppiin ja jonkun puolentoista kuukauden kuluttuasyytteenalainen ilmestyi sotatribunalin eteen, joka tuomitsee hänet jahänen ilmiantamansa toverit kuolemaan.

Hiukan toisin tapahtuvat kidutukset 2:sen Pietarin kaupunginosanpoliisikonttorissa. Minä kirjoitan sen mukaan, minkä minulle kertoihenkilö, joka siellä oli istunut kopissa ja tavannut kidutetut sekäitse nähnyt sen onnettoman, joka kidutusten jälkeen hirttäytyi.

Tässä rakennuksessa on kaksi kerrosta. Ensimäisessä kerroksessa ovatvangittujen kopit, toisessa pristavin [kaupunginosan poliisitarkastajaeli poliisipäällikkö. Suom. muist.] kanslia.

Ja toiseen kerrokseen on laitettu kidutuskammio; siellä vangittujakuulustellaan ja siellä heitä kidutetaan. Kidutukset alkavat useimmitenkello 10:stä illalla.

Kun poliisikonttorin koppeihin tuotiin vangittuina kaksi veljestä, niinillalla toinen heistä vietiin kidutuskammioon kuulusteltavaksi.

Kauan ja julmasti häntä kidutettiin; hän niskoitteli eikä antanutketään ilmi. Hänen miehuutensa osoittautui kidutuksia vahvemmaksi;pyövelit väsyivät saamatta ainoatakaan "vilpitöntä tunnustusta".

Ihan verisenä hän pantiin alakerrassa olevaan kylmään arestikoppiin.

Hänen maattuaan siellä puolitoista vuorokautta poliisi ilmoittihänelle, että, jollei hän tunnusta, niin hänet illalla taas viedäänkuulusteltavaksi.

Onneton ei jaksanut uudestaan kestää näitä hirveitä tuskia,epäinhimillisiä kidutuksia, vaan päätti kuolla ennen niitä.

Mutta vankilassa tämä ei ole niinkään helppoa.

Mutta hänellä sattui olemaan onni. Ovesta oikealla olevassa kulmassalöytyi seinään kierretty koukku arsiinan korkeudella permannosta. Tottakyllä että on hyvin vaikeaa hirttäytyä kun jalanalusta on niin pienenmatkan päässä, mutta niin suuri oli hänen halunsa kuolla, että hän tekipaitansa kaistaleesta narun, heittäytyi pitkälleen lattialle ja pujottipäänsä silmukkaan.

Tällaisessa kaltevassa asennossa hänet löysi vartiomies kun hän jo olikylmänä ruumiina.

Ei ole epäilemistä että hän kuoli verkalleen ja kauheissa tuskissa;koko hänen kasvonsa olivat hirmuisten kouristusten vääntämät. Kunvartiomies näki hänet hirttäytyneenä kutsui hän pelästyneenä paikallesen vangin, joka minulle tämän on kertonut, ja avasi hänelle kopin ovensanoen: "Katsokaapa kuinka hän on kuristautunut! Mies parka!!"

Ja kamalaa oli tosiaan katsoa tätä poloista. Kuinka paljonepäinhimillistä tahdonvoimaa, uskomatonta mielen lujuutta hän olitarvinnut, ottaakseen itsensä hengiltä kun suurempi osa ruumistapuolittain makasi lattialla, selällään, ja kun silmukka, tuskinkireellään, vain heikosti puristi kurkkua.

Mutta hän oli kuollut ja oli välttänyt kidutukset, oli kuollut — ketäänilmiantamatta.

Pian tulivat viranomaiset, tekivät pöytäkirjan ja menivät pois. Tulisekin korttelinpäällysmies [vastaa meidän ylikonstaapeliamme. Suom.muist.], joka oli häntä kiduttanut ja jonka vielä olisi pitänyt häntäkiduttaa…

Tämän kamalan asennon nähdessään hän ei voinut pidättää itseäänsanomasta vieressään olevalle ystävälleen: "Katsoppas! Katsoppas tuotaroistoa, mitenkä on hirttäytynyt!"

Lainaan tähän viralliset tiedot pöytäkirjasta, joka tehtiin Riianvankilalääkärin Wiben tarkastaessa neljää, toisessa Mitavanpoliisikonttorissa kidutettua henkilöä.

"Vastaanottohuoneeseni tuli neljä syytteenalaista: Windeus, Kallei,
Tarksh ja Eglit, pyytäen tarkastamaan itseään.

"Tarkastaessani heitä minä havaitsin paljon lyöntien jälkiä: naarmuja,mustelmia y.m. Eglitillä oli silmän alla voimakkaan iskun jälki.Lyönnit ovat annetut 4—5 päivää, tai kauemmin, ennen tarkastusta.

"Vammain laadusta täytyy päättää, että ne ovat tehdyt jollakin tylsälläaseella; muutamat mustelmat voivat olla seurauksena nyrkiniskuista,mutta löytyi myös sellaisia raamuja, jotka eivät voineet johtuanyrkiniskuista: näiden raamujen alkuperästä voi sanoa että ne eivätole seurauksia kepin-, nagaikan tahi raipaniskuista, koska tässätapauksessa mustelmat olisivat pitkulaisten raitain näköisiä, jonkanäköisiä ne todellisuudessa eivät ole; on mahdollista että nämämustelmat ovat seurauksena saappaiden koroilla, nyrkkiraudalla taikkamuulla sentapaisella tylsällä aseella annetuista iskuista. Kukin isku,erikseen, ei ollut erittäin raskas, mutta siihen nähden, että niitä olihyvin paljon, minä silloin tulin siihen johtopäätökseen että henkilöt,jotka olivat ne saaneet, olivat kärsineet melkoista ruumiillistatuskaa ja suurta hermojen järkytystä. Tarkastuksen tuloksista minäolen ilmoittanut Riian piirioikeuden prokuraattorille, hänen asiassatekemänsä virallisen tiedustelun johdosta, mikä tiedustelu perustuisyytteenalaisen Eglitin äidin hänelle jättämään valituskirjelmään.Mainitut syytteenalaiset ilmoittivat minulle että lyönnit oli heilleannettu Riian kaupungin II:ssa Mitavan poliisikonttorissa."

Otan tähän sota-oikeuden pöytäkirjasta todistaja Jansonin lausunnonoikeuden istunnossa.

"Minä Janson olin yhdessä Meijerin kanssa Riian kaupungin II:ssaMitavan poliisikonttorissa. Olimme suljettuina samaan koppiin. Hänetkutsuttiin kuulusteltavaksi, minkä jälkeen poliisikonttorirakennuksessakuului huutoja.

"Jonkun hetken kuluttua konstaapelit työnsivät koppiin Meijerinkauttaaltaan verisenä ja tunnottomana. Pää ja kasvot olivat veressä;kun me riisuimme hänet oli hänen selkänsä täynnä sinisiä täpliä,ja tuntoihinsa tultuaan hän sanoi, että häntä olivat lyöneetkorttelinpäällysmiehet ja konstaapelit, vaatien häntä tunnustamaan ettähän oli ampunut konstaapeleita, mutta hän sanoi meille ettei hän tästämitään tiedä."

Vielä Martin Bentin lausunto:

"Minä näin Meijerin Riian kaupungin II:ssa Mitavan poliisikonttorissa,jossa yhteen aikaan olin suljettuna samaan koppiin kuin hänkin.

"Meijer kutsuttiin kuulusteltavaksi ja heti sen jälkeen kuului huutoja;minä tunsin äänestä että huutaja oli Meijer. Jonkun hetken kuluttuaMeijer työnnettiin sisään verisenä. Yhdestä tai useammasta hänenpäässään olevasta haavasta juoksi verta; kun me riisuimme hänet, niinhavaitsimme hänen selkänsä olevan täynnä sinisiä täpliä."

Todistaja Mesjvilkan lausunto:

"Minä näin syytteenalaisen Ausjron verisenä Riian kaupungin II:ssaMitavan poliisikonttorissa. Kun kysyin häneltä syytä tähän hänentilaansa, niin hän vastasi, että häntä oli piesty poliisikonttorissaneljä kertaa; joka kerta oli hänen päälleen pieksemisen jälkeenvalettu vettä ja vaadittu häntä tunnustamaan osallisuutensa pristaviPorsjitskin murhaan. Ausjro sanoi että häntä piestäessä oli ollut läsnäsyytteenalainen Lik, joka oli vakuuttanut Ausjron olleen osallisenatähän rikokseen.

"Poliisikonttorissa Lik myös sanoi hänelle, todistajalle, ettähän, II:ssa Mitavan poliisikonttorissa hänelle annettujen lyöntienpakoituksesta, oli tunnustanut olleensa osallisena Porsjitskin murhaan".

Nämät lausunnot ovat lainatut Riian sotaoikeuden istunnossa tehdystäpöytäkirjasta.

"Samana päivänä kun matkustin pois Riiasta sain vankilastaeräältä vangilta A. kirjeen, jonka otan tähän kokonaisuudessaankaikkine oikokirjoitusvirheineen: [Näitä oikokirjoitusvirheitä onalkuperäisessä, venäläisessä, teoksessa painetussa kirjeessä kokojoukko; en kumminkaan ole katsonut olevan syytä erityisesti mukaillasellaisia tähän suomennokseen, säilytän vaan itse tyylin. Suom.muist.]

"Minut lähetettiin etsivään osastoon. Osaston päällikkö Kosjko iskiminua, kuulustellessaan, vasten hampaita jollakin aseella, niin ettäheti löi ulos suustani etuhampaan, ja vielä 2 muuta tuskin pysyvätpaikoillaan; sitäpaitsi Kosjko vei minut ulos kasakkain piestäväksi,jotka kohta ryhtyivät tähän ja hakkasivat rikki vaatteet, jotkaminulla oli ylläni ja repivät myös ruumistani.

"4:nnen Moskovan kaupunginosan pristavin apulainen löi miekallaanrikki pääni 2:sta paikasta, minä tulin kokonaan veriseksi; sitäpaitsipanivat minut sähkökoneeseen, jossa minusta vetivät kaikki mitat,löivät minua mitä petomaisimmalla tavalla. Rääkkäsivät minua 8vuorokautta. Runtelivat terveyteni, niin että olen tullut kuuroksimolemmilta korviltani, enkä tiedä mistä syystä minut ovat iäksitehneet raajarikoksi ja sitäpaitsi näännyttävät vankilassa. Minullaon vaimo ja kolme alaikäistä lasta, jotka ovat ilman leivänpalaa.Sellainen on minun viaton kärsimykseni."

Paitsi näitä, on minulla vielä muita lausuntoja, jotka kumoamattomastitodistavat, että mainitsemissani kolmessa kidutuskammiossa on käytettyruumiillisia kidutuksia jotta saataisiin syytteenalaiset sekätunnustamaan itsensä syyllisiksi että vakuuttamaan syyllisiksi muutsyytteeseen pannut.

Ja näillä kidutuksilla päästiin tarkoituksen perille. Kussakinrikosjutussa löytyi pari kolme sellaista henkilöä, jotka eivätjaksaneet kestää näitä hirveitä tuskia, vaan tekivät ilmiannon.

Eräitä naisia kidutettiin samalla tavalla. Minä näin Riiassa eräänasianajajan luona valokuvan erään naisen selästä, joka oli kovinrikkihakattu. Toisille naisille lausutaan tämän laatuisia uhkauksia:"Ellet tunnusta, niin tiedä että täällä on kasakoita ja me annammesinut heidän käytettäväkseen! Silloin kielesi kyllä käy vähemmänkankeaksi…!"

Tällaisen uhkauksen sai kuulla, hänelle itselleen lausuttuna, eräsnuori tyttö, joka itse tämän kertoi minulle.

Hän sanoi tämän lauseen tehneen häneen niin raskaan vaikutuksen,ettei hän vielä nytkään voi muistella tätä hetkeä ilman kauhua. Hänoli silloin hyvin ymmärtänyt, että noiden pyövelien suussa tämä eiollut uhkaus, vaan ainoastaan varotus; että he, jos tahtovat panna sentäytäntöön, ilman epäröimistä niin tekevätkin.

Nykyään on 36:n rikosjutussa eräs yli 50 vuoden vanha eukko Laht; hänon niin kovasti pelästynyt kaikesta siitä, mitä hänen ympärillääntapahtuu, että on alkanut puhua järjettömyyksiä ja tullut aivanepänormaaliksi, ja hänen puolustajansa [nimittäin oikeudessa.Suom. muist.] on vaatinut, että hänet annettaisiin lääkärientarkastettavaksi.

Kuten ylempänä sanoin, on melkein jokaisessa rikosjutussa löytynytheikkoja ihmisiä, joihin kidutukset ovat vaikuttaneet masentavasti jajotka ovat sanoneet syylliseksi itsensä ja toverinsa.

Niinpä siinä rikosjutussa, joka loppui viikko takaperin ja jonkatuloksena oli että kahdeksan henkeä laillisella tavalla telotettiin,ampumalla, oli kaksi ilmiantajaa: Windeus ja Tarksh.

Tästä rikosjutusta minä kerron erikseen, sanon nyt vaan että minunRiiassa ollessani, sisäasiain ministeri sähköteitse vaati lähettämäänitselleen tämän jutun asiakirjat. Arvattavasti hän tahtoo vastataDuman tiedusteluun. Tässä jutussa ammuttiin puolustajain lausunnonmukaan, kuusi henkeä syyttömästi, he olivat näyttäneet toteenalibi’nsä [s.o. että rikoksen tapahtuessa olivat muualla. Suom.muist.].

Nyt siirryn tuohon 36:n rikosjuttuun, jonka nähtävästi täytyy päättyähyvin surullisesti, nimittäin kuolemantuomiolla 18:lle hengelle.

Kun yleisö tutustuu tähän rikosjuttuun, vaikkapa vaan kaikessalyhykäisyydessä, niin ehkäpä heidän telotuksensa herättää yleisössäkauhua ja hillitsee tulevaksi ajaksi pyövelin käden.

Jotta tätä suurta rikosjuttua varten onnistuisi luoda "vilpittömiätunnustuksia" — oli pakko panna käytäntöön radikaalisempiakidutuskeinoja, kuin mitä ennen oli käytetty. Tässä tapauksessa eiriittänyt kiduttaminen, täytyi uhata kuolemalla, vieläpä tappaakin.

Kolmen todistajan — syytteenalaisen lausunnon mukaan — tapahtui asiaseuraavasti:

Piti lähettää 4 vankia Riian ojennusvankilaan. Heitä saattoivartiosto, jossa oli kuularuiskukomppanian kapteeni Pavlovskij.Vankeja ei viety kaupungin läpi, vaan pitkin syrjäkatuja, yöllä.Oli kuuvalo. Tultuaan autiolle paikalle, Grusenbergin seutuville,vartiosto pysähtyi.

Kapteeni kehotti kaikkia neljää tunnustamaan itsensä syyllisiksi
"Nadesjdan" konttorissa tehtyyn ryöstöyritykseen.

He kielsivät osallisuutensa.

Silloin kapteeni huomautti heille, että, elleivät he tunnusta, häntappaa heidät, ja käski yhden heistä, Jodnis'in astua syrjään jamiettiä hetkisen.

Jonkun minuutin kuluttua kapteeni kysyi häneltä oliko hän päättänyttunnustaa; hän vastasi että hän on syytön eikä mitään tiedä.

Kapteeni antoi sotamiehille käskyn ampua hänet.

Jodnis asetettiin seisomaan syrjään ja ammuttiin muutamallalaukauksella kuoliaaksi…

Pantuaan uhkauksensa näin realisella tavalla täytäntöön, kapteeniPavlovskij arveli että muut paikalla tunnustavat itsensä syyllisiksi,mutta Bushman, joka oli seuraava järjestyksessä, vastasi samaten etteihän mitään asiasta tiedä eikä voi mitään tunnustaa.

Hänen osakseen tuli sama kohtalo. Ja laukauksen jälkeen hän hengetönnäkaatui maahan.

Kapteeni Pavlovskij vei palavan tulitikun Bushmanin huulille ja tälläkeinoin tultuaan vakuutetuksi siitä, ettei teloitettu hengittänyt, —jätti molemmat makaamaan ja kääntyi itse kahden vielä eloon jääneenpuoleen kysyen eivätkö he nyt tahdo tunnustaa.

Kauhun valtaamina he huusivat:

— Tunnustamme kaikki, kaikki! Elkää tappako!

Ja pelastaakseen henkensä nämät kaksi, Andree ja Rehwald, antoivatilmi useimmat tässä 36:n rikosjutussa syytteeseen pannuista.

Riian kidutuskammio ja tuomioistuin 21

Kapteenille täydelliseksi yllätykseksi Bushman toipui, lähetettiinvankilan sairaalaan ja parani kuukauden kuluttua.

Puolustajain kapteeni Pavlovskille oikeudessa tekemään kysymykseenmistä syystä Jodnis oli tiellä ammuttu ja Bushmania vaarallisestihaavoitettu, hän vastasi heidän yrittäneen karata.

Häntä kehoitettiin kertomaan seikkaperäisesti mitenkä tämäkarkausyritys oli tapahtunut, ja kaikki tappoa koskevat asianhaarat;hän antoi hyvin sekavia selityksiä; sanoi ensin ettei hän itsesaattanut vankeja, vaan kulki toisella puolen tietä ja oli antanutvartioston päällikkyyden aliupseerille, jonka nimeä hän eimuista, samaten hän ei tunne ainoatakaan vartiostoon kuuluneistasotamiehistä. Senjälkeen kapteeni Pavlovskij selitti että hän siinäsilmänräpäyksessä, kun laukaukset oli ammuttu, oli ollut kaukanavartiostosta, noin 20 minuutin matkalla sen takana.

Kun puolustaja kysyi, oliko tässä asiassa toimeenpantu tutkimusta,keskeytti sotaoikeuden puheenjohtaja puolustajan eikä enää sallinutkosketella tätä kysymystä. [Tätä kirjaa painettaessa oli heinäkuun30:nä p:nä 1906 sanomalehdessä "Svobodnaja Sjisnj" luettavana seuraavauutinen:]

[Itämeren maakuntien rauhoittamisesta tunnetun kuularuiskukomppanianpäällikkö Pavlovskin teoista pidetään tätä nykyä, vihdoinkin,tutkimus. Kuten tunnettua, hän, kuljettaessaan vangittuja henkilöitävankilaan, tiellä kuulusteli heitä ja, kun he eivät tunnustaneetit*eään syyllisiksi, ampui yhden kuoliaaksi ja toista, D. Bushmannia,haavoitti kuolettavasti, minkä jälkeen muut kaksi, Andree ja Rehwaldtunnustivat todeksi kaikki mitä hän vaati. Sitten pantiin näidenlausuntojen nojalla syytteeseen 36 henkilöä, joista seitsemäntuomittiin kuolemaan. Tuomion ylisotaoikeus kumosi, ja juttu tuleekäsiteltäväksi Elokuun 8:na päivänä. ("Svob. Sjisnj"-lehden kirjeen.)]

Nuo kolme tämän verisen kohtauksen eloonjäänyttä todistajaa todistivatsitävastoin niinkuin minä tässä olen kirjoittanut.

On huomattava, että kun Bushman oli paranemassa, tuli hänen luokseensairaalaan santarmieverstiluutnantti Baikow ja alkoi kehoittaa häntävilpittömästi tunnustamaan kaikki, sanoen, että muussa tapauksessa häntaas viedään autiolle Grusenbergin vuorelle.

Bushman pysyi lujana ja kielsi olleensa osallisena.

36:n rikosjuttu Riiassa.

Kuten edellisessä kuvauksessa jo mainitsin on Riian sotatribunaliviime kuukausina käsitellyt 18 rikosjuttua ja telottanut 15 henkeä.

Kukin näistä rikosjutuista on siihen määrään mielenkiintoa herättävä,niin voimakkaasti on kussakin ilmennyt omantuntonsa vaatimuksistavälinpitämättömien tuomarien oikeudenvastainen toiminta, että olisivälttämätöntä tarkastaa kutakin rikosjuttua erikseen, jotta tämänkollegion toiminnan luonteen kuvaus tulisi täydellinen, — mutta sitävarten tarvittaisi liian paljon aikaa ja tilaa.

Senvuoksi minä otan niistä ne, jotka ovat enimmin mielenkiintoaherättävät, ja alan 36:n rikosjutusta.

Edellisessä luvussa olen kertonut, että todistajain lausuntojenhankkimista varten tähän rikosjuttuun, oli pyövelien täytynyt tappaayksi syytteenalainen ja vaarallisesti haavoittaa toista; tämänpelotuksen jälkeen kaksi heikointa, Andree ja Rehwald, antoivat ilmimuut henkilöt.

Syytteenalaisten joukossa on kaksi tyttökimnaasin oppilasta, toinen5:ltä, toinen 6:lta luokalta; useimmat muista eivät ole täysi-ikäisiä.

On eräs eukko, iältään yli viidenkymmenen. Hän ei ymmärrä mitäänsiitä, mitä hänen ympärillään tapahtuu, ei tiedä mistä syystä hän onvangittu; kaikki hänen ympärillään peloittaa häntä ja hänen järkensäon alkanut pimetä.

Ennen oikeuden istuntojen alkamista hallinto siirsi muutaman vangin
Riian ojennusvankilasta Liivinmaan lääninvankilaan.

Viimeksimainittu on rakennettu kahtasataa henkeä varten, muttatätä nykyä siellä on yli kuusisataa vankia. Yhteen koppiin oliteljetty kuusi henkeä, niin että yöllä lattia oli sullottuna täyteenihmisruumiita; he nukkuivat paljaalla asfalttilattialla. Koppi onhyvin pieni, kolme askelta toiseen ja viisi askelta toiseen suuntaan.Ilman puute, ahtaus, lika, tiheän rautaristikon pimentämästä ikkunastatuleva riittämätön päivänvalo, — seuraukset kaikesta tästä tulivatpian näkyviin, ja eräs syytteenalainen, Fradkin nimeltään, sairastuipahasti, oltuaan kausi päivää moisessa huoneessa; sairaudestaanhuolimatta hän haastettiin oikeuden istuntoon, toverit kantoivathänet sinne käsillään ja sellaisessa tilassa hän sitten oliläsnä oikeudessa; seuraavana päivänä hän ei enää voinut tulla japuolentoista vuorokauden kuluttua hän kuoli.

Vankilan lääkäri kävi häntä katsomassa hänen jo ollessaan kuolleena.Mihinkä tautiin hän oli kuollut jäi kun jäikin epätietoiseksi jauseimmille vangeille arvoitukseksi.

Vankilalääkäri ilmoitti virallisessa tiedonannossaan että syynä
Fradkinin kuolemaan oli ollut vankilahuoneen ahtaus ja kosteus.

Tämän jälkeen vangit sijoitettiin kaksittain kuhunkin koppiin.

Mutta kaikkein omituisinta on että Fradkinin kuoleman jälkeisenäpäivänä samassa kopissa sairastui toinen syytteenalainen Saharow.Silloin hallinto kiireimmiten siirsi hänet takaisin Riianojennusvankilaan, parempiin terveydellisiin olosuhteisiin, ja siellähän nopeasti parani.

Tästä syytteenalaisesta Saharowista täytyy sanoa joku sana.

Oikeus katsoo hänellä olleen tärkeän osan käsittelyn alaisessarikoksessa, pitää häntä sosiaalidemokratisen taistelujärjestönpäämiehenä ja etsii erityisellä harrastuksella todistusaiheita,voidakseen laillisella perusteella telottaa hänet.

Mutta todistusaiheita ei ole!… Ja kun herra T., keskustellessaanerään tuomarin, everstiluutnantti Kermanin, kanssa, huomautti hänelletästä, niin everstiluutnantti oikeushuoneessa vastasi hänelle: — "Seei ole tärkeää! Yhdentekevää onko todistusaiheita vai eikö, kaikissatapauksissa Saharow jo kauvan sitte riippuu meillä nuorassa".

Intohimoisessa halussaan saada tyydyttää verisiä vaistojaan lukeesotatribunali hänet osalliseksi erääseen rikokseen, joka tapahtuikuukausi Saharowin vangitsemisen jälkeen ja vaikka hän siihen aikaan,kun itse rikos tapahtui, istui vankilassa. Oikeus perusteli tätäsyytöstään, että vangittu henkilö on ottanut osaa rikokseen, sillä,että Saharowin turmiokas vaikutus muka on ollut niin suuri, että se onilmennyt puheena olevassa rikoksessa! Tässä on, oikeuden mielipiteenmukaan, hänen vikansa; sitäpaitsi oikeus on katsonut oikeiksi erääntodistajan — ilmiantajan — lausunnot, nimittäin Andreen, joka olivakuuttanut nähneensä Saharowin lokakuun 17—20 päivän välilläpitämässä puhetta väkikokouksessa. Mutta tietäen millä julmallatavalla Andreen "vilpittömät" tunnustukset oli hankittu, puolustajatsuuresti epäilivät tämän lausunnon todenperäisyyttä, ja pitkienponnistusten jälkeen heidän onnistui todistaa Saharowin alibi: juurisamaan aikaan Saharow istui vangittuna Riian vankilassa.

Saharowia vastaan on vielä sitäpaitsi olemassa tuomarien mieskohtainenkiukku; äkkipikaisuudessa hän oli, nähdessään tämän tällaisentuomioistuimen, ollut kyllin varomaton sanoakseen: "Nämä eivät oletuomareita, vaan teurastajia!"

Minä tapasin Riiassa erään Saharowin ystävistä; hän kertoi minulle,että Saharow hyvin tuntee tuomari, everstiluutnantti Kermanin lausumanklassillisen fraasin: "hän riippuu meillä jo kauvan sitte nuorassa!",ja odottaa kuolemaansa, vaikka hyvästi käsittääkin ettei ole olemassamitään tosiperusteita, joiden nojalla hänet voitaisiin telottaa…

Nähdessään oikeutta, kohtuutta ja laillisuutta polkevien tuomariensakostonhimon ja oikeudentunnon puutteen hän hyvin tietää, että hänelleei löydy pelastusta, ja valmistautuu kohtaamaan kuoleman kasvoistakasvoihin.

Samalla tässä nuoressa organismissa on hyvin ymmärrettävä elämän jano;hän tahtoo niin mielellään elää ja tehdä työtä tulevan, uuden Venäjänhyväksi, että häntä katsellessa mielen valtaa syvä sääli tätä nuortaelämää kohtaan, jonka on lopettava pyövelin käsi.

Ja tämä halu, tämä tarve saada elää, synnyttää hänessä kovan,tuskallisen taistelun; hän on valmistautunut kuolemaan, odottaa sitä,ja samaan aikaan nuori, tarmokas organismi protesteeraa, ei tahdomyöntyä, synnyttäen tällä kauheita tuskia, syvän sisällisen epäsoinnun.

Puheenjohtaja Arbusow ei edes usko että hänen edessään on juuriSaharow itse: hän otaksuu tämän olevan toisen henkilön, joka itseäänkutsuu tällä nimellä; antaessaan hänen allekirjoitettavakseen eräänpaperin hän sanoi: "Kirjoittakaa alle miten tahdotte — vaikkapa Mark,tai mikä muu nimi… taikka Saharow, — meille tämä on yhdentekevä!"

* * * * *

Tämän rikosjutun käsittelyssä on sotatribunali tehnyt itsensäsyypääksi useaan oikeusvirheeseen sekä lainopillisessa ettämuodollisessa suhteessa. Minä esitän ne järjestyksessä.

Väliaikainen kenraalikuvernööri Sollogub eroitti 36:n jutun yleistenoikeuksien tuomiovallasta ja antoi sen sotaoikeuden käsiteltäväksipäiväkäskyllä Huhtikuun 15 päivältä [kaikki kirjassa mainitutpäivämäärät ovat vanhaa lukua. Suom. muist.], jossa samalla kertaavedotaan sekä lisättyä suojelustilaa että sotatilaa koskeviinohjesääntöihin, s.o. kahteen lakiin, joista toinen poistaa käytännöstätoisen, koska sotaohjesäännön 8:s pykälä nimenomaan määrää, ettäniillä paikkakunnilla, jotka ovat julistetut sotatilaan, lisättysuojelustila poistetaan käytännöstä.

On huomattava että siihen aikaan, kun puheena oleva rikos tapahtui,Riian kaupunki ei vielä ollut sotatilassa, josta seikasta muun muassapaikkakunnan kuvernööri Svegintsew juuri ilmoittaa kirjelmässäänsisäasiain ministerille, pyytäen häntä asettamaan 36 henkilöäsotaoikeuden tuomittavaksi lisättyä suojelustilaa koskevan ohjesäännönnojalla. Ministeri täyttikin tämän pyynnön.

Siten siis kaksi viranomaista oli määrännyt, että juttu oli annettavasotaoikeuden käsiteltäväksi: sisäasiainministeri ja väliaikainensotilaskenraalikuvernööri.

Tämä viranomaisten ja lakien ylenpalttisuus on todistuksena siitä,että ei ole olemassa sellaista lainmääräystä eikä niin pätevääviranomaista, joka olisi ollut oikeutettu tämän tekemään.

2) Kannekirjelmät annettiin syytteenalaisille hektografeerattuina; neolivat hektografeeratut sillä tavoin, että oli aivan mahdotonta lukeaniitä, — paikoittain paperin lehdet olivat valkeita.

Mutta ihmisiähän uhkaa kuoleman rangaistus; heillä on oikeus saadatietää mistä heitä syytetään ja ehkäpä telotetaan!

He kääntyivät oikeuden puheenjohtajan puoleen pyytäen saada toisetkannekirjelmät, joista voisi saada selon.

Puheenjohtaja katsoi tämän täydellisesti tarpeettomaksi, perustellenkieltonsa sillä, että hehän istuvat samassa vankilassa ja voivatsenvuoksi vapaasti vaihtaa tietoja, — ja kun samana päivänä vankilanpäällikkö kysyi oikeuden puheenjohtajalta saako syytteenalaisetsijoittaa yhteen, käski hän pitää heidät erillään toisistaan kopeissa.

Silloin syytteenalaiset uudestaan kääntyivät saman puheenjohtajanpuoleen pyytäen lupaa saada tutustua asiakirjaan oikeuden kansliassa,sekä, siinä tapauksessa että hän tähän pyyntöön suostuu, hänentoimenpidettään siihen että he sinne toimitetaan.

Tämän johdosta puheenjohtaja Arbusow ilmoitti että heillä on oikeussaada tutustua asiakirjoihin oikeuden kansliassa, mutta mitä tuleeheidän sinne tuomiseensa, niin hän ei sekaannu siihen, koska tämä onvankilan päällystön asia; vankilan päällystö ei vaan laskenut kun eilaskenutkaan heitä kansliaan.

Kukaan syytteenalaisista ei saanut tilaisuutta tutustua asiaansakannekirjelmästä.

3) Kaikki kannekirjelmät ovat kirjoitetut venäjän kielellä;syytteenalaisten joukossa taas on lättiläisiä, jotka eivät osaavenäjää; kielenkääntäjiä heille ei annettu ja he eivät asiakirjoistakyenneet lukemaan edes sitä, mikä niissä oli kirjoitettuna selvästi janäkyvästi.

Yhden sellaisen kannekirjelmän, jossa on valkeita paperilehtiä jajossa on ihan mahdotonta saada mistään selvää, minä olen ottanutmukaani, säilyttääkseni sen asiakirjana.

4) Itse oikeuden istuntopäivänä oikeus ilmoitti että kuuteen henkilöönnähden prokuraattori muuttaa kannekirjelmästä tekemänsä johtopäätöksetja nostaa heitä vastaan, pakkotyörangaistuksella uhanneen kanteensijaan, toisen kanteen, jota seuraa kuolemanrangaistus.

Puolustajat pyysivät oikeuden antamaan heille aikaa puolustuksenvalmistamiseen taikka sallimaan heidän haastaa uusia todistajia, jottahe voisivat taistella tätä uutta kannetta vastaan.

Oikeus hylkäsi pyynnön.

5) Oikeusistuntojen toisena päivänä syytteenalainen Fradkin sairastuieikä voinut olla istunnossa läsnä, prokuraattori esitti tämän johdostaantamassaan lausunnossa että hänen juttunsa olisi lykättävä.

Puolustajat pyysivät oikeuden lykkäämään koko jutun, koska onmahdotonta eroittaa jutusta yksi henkilö ilman että muidensyytteenalaisten edut siitä kärsivät ja koska Fradkinia vastaannostettu kanne on läheisessä yhteydessä koko jutun kanssa.

Oikeus hylkäsi pyynnön ja eroitti Fradkinin jutun.

Oikeuden hylkäävän päätöksen johdosta puolustajat ilmoittivatmenettävänsä jonkun osan puolustusaineksia sen nimittäin, mikä voisiolla tarjona Fradkinin selityksissä, ja pyysivät saada tämän aukontäyttämiseksi haastaa uusia, nimeltä mainitsemiaan todistajia.

Oikeus hylkäsi pyynnön.

Kesken jutun käsittelyä oikeus teki hämmästyttävän päätöksen,päätöksen, jolle ei löydy vertaistaan. Yhtätoista syytteenalaistauhkaa kuolemanrangaistus ainoastaan sillä perusteella, että heitäsyytetään höyrylaivan ryöstöstä Joulukuun 15 päivänä Väinäjoella sekäviinikellarin ryöstöstä; syytteenalaisten rikoksista ei ole pidettyvalmistavaa tutkimusta [nim. tutkimustuomarin toimittamaa. Suom.muist.], vaan on sen sijaan vaan ollut santarmien toimittama tutkinto.

Puolustajat olivat saaneet tietää että nämät samat rikokset ovatkäsiteltävinä tutkimustuomarilla ja piirioikeudessa ja että siellä onniitä koskevat asiakirjat; he, puolustajat, huomauttivat oikeudelle,että jos samain rikosten käsittely tapahtuu toisistaan riippumattasekä sotaoikeudessa että piirioikeudessa, niin voi tapahtuaettä kahden eri tuomioistuimen samassa jutussa antamat tuomiottulevat olemaan keskenään ristiriitaiset, ja pyysivät senvuoksiettä piirioikeudesta ja tutkimustuomarilta hankittaisiin mainitutasiakirjat ja liitettäisiin tähän juttuun.

Pitkäaikaisen harkinnan jälkeen päätti oikeus hylätä puolustajaanpyynnön sillä perusteella, että ne viranomaiset, väliaikainenkenraalikuvernööri ja sisäasiain ministeri, jotka olivat asettaneetsyytteenalaiset sotaoikeuden tuomittavaksi, hyvin tiesivät että nämäjutut olivat muissa oikeusvirastoissa käsiteltävinä; tämän vuoksioikeus ei katso itsellään olevan oikeutta mennä muuttamaan näidenvirastojen määräystä ja hylkää pyynnön.

Siten nyt voi tulla seuraava epänormaali asiain tila:

Sotaoikeus katsoo toteen näytetyksi, että höyrylaivalla VäinäjoellaJoulukuun 15 päivänä tapahtuneeseen ryöstöön oli osallisenakaikkiaan yksitoista henkilöä, ja tuomitsee kuolemaan ne yksitoistasyytteenalaista, jotka nyt ovat oikeuden edessä. Mutta toisten,tutkimustuomarin hankkimain, ainesten nojalla Riian piirioikeus katsooettä saman höyrylaivan ryöstivät, samana Joulukuun 15 päivänä, myöskinyksitoista henkilöä, mutta peräti toiset yksitoista, ja tuomitseekuolemaan nuo toiset yksitoista henkeä.

7) Kanteiden joukossa löytyy myös eräs hyvin eriskummallinen japuolustajille aivan mahdoton kanne. Syytteenalaisia syytetäänsiitä että he joulu- ja tammikuussa ovat tehneet koko sarjanrosvoushyökkäyksiä viinikellareihin ja viinapuoteihin, mutta eimainita talojen numeroa, ei puotien omistajia, ei ryöstöjen aikaa eikäniiden yhteydessä olleita asianhaaroja.

Kun kanne on näin aivan kuulumatonta laatua ei puolustajilla oleminkäänlaista mahdollisuutta nähdä mitenkä heidän oikeastaan onsuunnattava asiat voidakseen todistaa oikeudelle mitä eivät he eikäitse oikeuskaan tunne.

Paitsi yllälueteltuja selviä rikkomuksia syytteenalaisten oikeuksiavastaan, on vielä huomioonotettava se yleinen sääntö, jota oikeusnoudattaa, se kun ei haasta oikeuteen sellaisia puolustajain esittämiätodistajia, jotka, vaikka kyllä asuvat sillä paikkakunnalla, jossarikos on tapahtunut, eivät asu itse Riian kaupungissa; mutta syyttäjänesittämiä todistajia kyllä haastetaan kaikkialta — Kuurinmaalta,Liivinmaalta ja muilta paikkakunnilta.

Moisen kieltäytymisen vuoksi on syytteenalaisten ollut pakkokutsua useita todistajia omalla kustannuksellaan, mutta kunuseimmat syytteenalaisista ovat varattomia, ovat puolustajat omallakustannuksellaan kutsuneet todistajia, josta heillä on ollut sangentuntuvia menoja. Vielä on tämän oikeuden erityisyytenä se, ettäkahdeksastatoista rikosjutusta, jotka sillä on ollut käsiteltävänään,on ainoastaan yhdessä tapauksessa annettu tehdä tuomiosta valitusylioikeuteen; muista ei ole sallittu.

II.

Riian sotaoikeuden käsiteltävänä hiljakkoin olleessa kahdeksan
telotetun jutussa ja nykyisessä 36:n jutussa ovat puolustajina olleet:
Pietarista saapunut asianajaja Sokolow ja Riiassa asuva asianajaja
Sjablovskij.

Kuten edellisestä luvusta näkyy, ovat puolustajat toimineet hyvinvaikeissa olosuhteissa.

Nähdä tuomioistuimen alinomaiset oikeusrikkomukset, tuntea itsensätäydellisesti voimattomaksi todella puolustamaan syyttömiä ihmisiäja, tehokkaasti asiaan ryhtymällä, edistämään totuuden selvittämistä,lisäksi vielä kidutusten käyttäminen kidutuskammioissa, — kaikkitämä on puolustajissa luonut erityisen katsantokannan ja erityisentoimintatavan puolustukseen nähden siinä jutussa, jota he kulloinkinovat ottaneet ajaakseen.

Tämä katsantokanta, varsinkin jos vertaa toisiinsa paikkakunnallaasuvan puolustajan ja vieraalta paikkakunnalta pääkaupungista,saapuneen asianajajan puolustusta, on siihen määrään mielenkiintoaherättävä, että tästä asiasta täytyy hiukan puhua.

Etevimpänä ja huomattavimpana puolustajana voidaan paikkakunnallaasuvista asianajajista pitää hra Sjablovskia. Tästä uhrautuvasta jajalosta henkilöstä on välttämätöntä lausua joku sana.

Aina siitä asti kun tämä julma sotatribunali alkoi istuntonsa, joTammikuusta alkaen, on hän puolustanut kaikkia syytteenalaisia; hän onollut heidän puolustajanaan kaikissa kahdeksassatoista rikosjutussa.

Hän on asettanut päämääräkseen temmata kuolemasta ne vääryyden jajulmuuden onnettomat uhrit, jotka ovat joutuneet sotatribunalinkäsiin, ja hän käyttää tähän kaikki tietonsa, voimansa ja työnsä.

Hän on kokonaan jättänyt muun toimensa, josta hänellä olisiaineellista etua, ja on yksinomaan antautunut vaikeaan ja raskaaseentaisteluun väkevämpää vihollista vastaan.

Useat hänen klienteistään ovat tulleet telotetuiksi, vaikka useatheistä, hra Sjablovskin sisimmän vakaumuksen mukaan, olivat ihansyyttömiä, mutta monta on hänen onnistunut pelastaa hirsipuusta…

Nämät lakkaamattomat rikosjutut, kuoleman hahmon alituinen läheisyys,havainnot hänen klientteihinsä nähden, jotka, tänään ollenreippaina, terveinä, huomenna voivat tulla julmien pyövelien kädellätelotetuiksi, ovat kokonaan uuvuttaneet tämän miehuullisen, lujanmiehen.

Mutta tähän asti hän ei vielä ole laiminlyönyt ainoatakaansotatribunalin rikosjutuista. Eikä siinä kyllin, hänellä on nyt juurisalkussaan noin 50 saman hirmuisen, väärän oikeuden kannekirjelmää…Ja hän on ottanut toimekseen puolustaa näissä syytettyjä.

On mielenkiintoa herättävää nähdä hänen asuntonsa portaatvastaanottopäivinä; ne ovat täynnä ihmisiä, jotka näännyksissäodottavat sukulaisten, ystäväin, omaisten telotusta.

Täällä vuotaa kyyneliä, täällä ihmiset jähmettynein sydämin odottavatsaavansa kuulla vahvistavan, toivehikkaan sanan heille kalleistahenkilöistä, joiden hengen puolesta tämä uljas mies kauheillaponnistuksilla taistelee.

Senjälkeen kun hän jätti kaikki muut toimensa ja otti ainoaksityökseen uhrien pelastamisen sotilaskollegion käsistä on hän tullutkärsimään aineellista puutetta, ja hänen vaimonsa on ollut pakkoruveta antamaan tunteja.

Eräissä tapauksissa on, hänen työtaakkaansa helpoittaakseen, hänenluokseen saapunut virkaveljiä pääkaupungista, ja toisinaan ovat työhönottaneet osaa myös eräät paikkakunnalla asuvat toverit.

Keskusteluista, jotka minulla on ollut paikkakunnalla asuvienasianajajain kanssa, on minulle käynyt selväksi että heoikeudessa noudattavat peräti toisenlaista taktiikkaa, kuinheidän pääkaupunkilaiset virkaveljensä. Paikalliset asianajajatovat, opittuaan läheisesti tuntemaan tuomarien luonteen ja tyypinnähtyään heidän kostonhimoisen kiukkunsa, havaittuaan kuinka heiltä,siveellisiin ominaisuuksiin nähden, puuttuu etiikan, oikeuden jakohtuuden sekä rehellisyyden yleisesti omaksutut käsitteet, — hyvinymmärtäneet etteivät he, tällaisten olosuhteitten vallitessa, voimuuten taistella vihollista vastaan, kuin ollen olevinaan tätä kaikkeahuomaamatta.

Vastauksia antaessaan ja kysymyksiä tehdessään koettavat paikallisetpuolustajat leveydellään tyynnyttää tuomarien kiukkuisuutta;noudattamalla esiintymisessään sotilaskollegiota kohtaanhuomaavaisuutta ja erityistä hienotuntoisuutta koettavat he välttääheidän kostonhimonsa herättämistä.

Jokainen terävä vastaus, vaikkakin se on asiallinen eikä kosketuomarien personia, voi synnyttää heissä mieskohtaisen kiukun jasilloin he kostavat, kostavat julmasti uhreilleen, jotka ovat heidänkäsissään.

Eräs paikallinen asianajaja sanoi minulle: "Tiedättekö,syytteenalainen on meille kallis ja kaikista lähin. Me puolustammehänen henkeään ja taistelemme sen edestä. Käsitättekö — me taistelemmeihmishengen edestä!… Meille on tärkeää pelastaa se, yhdentekeväminkälaista taktiikkaa tätä varten on noudattaminen.

"Tietysti meidän itserakkautemme saa tämän kautta kärsiä montapistoa… Mutta jos me tällä saamme pelastetuksi ihmishengen — niin onhelppo kärsiä itse rakkauden saamat pistokset.

"Me koetamme lahjoa tuomarit puolustuspuheidemme pehmeälläsävyllä, noudatamme esiintymisessämme heitä kohtaan erinomaistahienotuntoisuutta ja kohteliaisuutta; vaikka usein kyllä huomaammeheidän toimintansa hämmästyttävän epäloogillisuuden ja tahdittomuuden,emme koskaan osoita, kaikessa alastomuudessaan heidän tekonsajärjettömyyttä ja tahdittomuutta, vaan esiinnymme päinvastoin niinkuinajattelisimme, että nämä toimet ovat tosin kyllä hyviä, mutta ettäolisi vielä parempi ja vielä oikeampaa toimia toisella tavalla!…"

Minä kuuntelin tätä puhetta enkä oikein tiennyt mitä ajatella.

Arvattavasti minun kanssapuhujani huomasi kasvoistani tämänhämminkini, sillä hän jatkoi, ikäänkuin vastaukseksi ajatuksiini:

Katsokaapa kuinka surullisesti päättyi 8:n rikosjuttu! Siinäoli puolustajana pietarilainen asianajaja Sokolow. Hän noudattioikeudessa kokonaan toista taktiikkaa: hän ei välittänyt tuomarienpersonallisesta mielentilasta, hän ei ottanut huomioon että hänenterävää, voimakasta puhettaan voidaan katsoa personalliseksiloukkaukseksi. Luuletteko että seuraava välikohtaus, joka oikeudessatapahtui hänen kanssaan, jäi syytteenalaisille seurauksitta?

Sokolow pyysi puheenjohtajaa ottamaan pöytäkirjaan erään todistajanlausunnon siitä mitenkä häntä oli kidutettu kidutuskammiossa, jottahän näiden kidutusten kautta saataisiin pakoitetuksi antamaanlausuntoja.

Puheenjohtaja hylkäsi tämän pyynnön, perustellen tätä kieltoaan sillä,että tämän rääkkäyksiä koskevan lausunnon ottamiseen pöytäkirjaanmuka tarvitaan paljon aikaa. Tähän vastasi puolustaja Sokolow: "aikaaei tämän kirjoittamiseen tarvita sen enempää kuin sitä käytettiinsyytteenalaisen kiduttamiseen kidutuskammiossa".

Tästä puolustajan lauseesta puheenjohtaja hirmuisesti vihastui jaantoi Sokolowille muistutuksen säädyttömästä esiintymisestä oikeudessa.

Ja mitäpä luulette, jatkoi kanssapuhujani, tämän rikosjutun tuloksenaoli että kuusi henkeä telotettiin syyttömästi. Puolustajat olivatnäyttäneet toteen heidän alibi’nsä, mutta tästä huolimatta oikeustuomitsi heidät kuolemaan…

"Valitusta ylioikeuteen ei annettu tehdä… Ja he ammuttiin…"

Minä tapasin asianajaja Sokolowin, hän tuntuu todellakin henkilöltä,jolla on sekä kykyä että tahtoa puolustaa oikeaa asiaa koko tulisellaja hehkuvalla voimallaan. Hän on tottunut puolustamaan Pietarissa,jossa hän tuntee itsensä vahvaksi ja hyvin asestetuksi taistelussapahaa aikovaa ja väärää tuomaria vastaan; tuntee itsensä sitävahvemmaksi, mitä enemmän tuo tuomari tekee itsensä vikapääksivääryyksiin, sentähden että hänen puolellaan, totuuden puolella, onyleinen mielipide.

Pietarissa puolustaja ei huoli puheenjohtajan ja tuomarienmielentilasta ja personallisista tunteista. Antaessaan asiallisiavastauksia hän ei pelkää että tuomari voi katsoa ne persoonalliseksiloukkaukseksi ja kostaa syytteenalaiselle, omastatunnostaanvälittämättä.

III.

Kaikkia 36:a vastaan nostettu kanne perustuu viiden syytteenalaisen— Rehwaldin, Andreen, Sedinin ynnä kahden muun — "vilpittömiintunnustuksiin". He ovat Riian "kidutuskammioissa" tunnustaneet, ettäseitsemän oikeuden nyttemmin kuolemaan tuomitsemaa henkilöä olivatkuuluneet taistelujärjestön upseeristoon, ja että he olivat olleetosallisina viinapuotien ja höyrylaivan ryöstöön; samalla he antoivatilmi itsensä, tunnustaen myös itse ottaneensa osaa näihin tekoihin.Minä alleviivaan erityisesti sen seikan, että he ovat tunnustaneetkaiken tämän poliisikuulusteluissa juuri kidutuskammioissa. Jottaheiltä saataisiin nämät välttämättömät tunnustukset on heitä siellähirveästi kidutettu; on pantu käytäntöön kummikepit ja nyrkkiraudat,on lyöty heitä kiväärinperillä ja sapeleilla, on poljettu jaloilla.Pieksemisestä he menivät tainnoksiin, heitä valeltiin vedellä,saatettiin tuntoihinsa, kehoitettiin "tunnustamaan", ja, jos hepysyivät kovakorvaisina, piestiin heitä uudelleen. Tuollaisinakauhun hetkinä he todistivat todeksi kaiken, minkä poliisi vaati, he"tunnustivat vilpittömästi" kaikki, mitä heille valmiina sanottiin,kunhan vaan loppuisivat heidän epäinhimilliset kärsimyksensä.

Rehwaldin ja Andreen antamat lausunnot oli saatu heiltä vieläjulmemmalla tavalla, josta jo olen maininnut, nimittäin siten, ettäheidän nähtensä pelottavaksi esimerkiksi heille, ammuttiin kaksiheidän tovereistaan autiolla Grusenbergin vuorella, jonka jälkeen he,silmiensä edessä toverien veri ja nähdessään samallaisen telotuksenuhkaavan heitä itseään, sanoivat syyllisiksi kaikki ne, jotka poliisioli itselleen merkinnyt.

Oikeudessa kaikki viisi selittivät kokonaan kieltävänsä kaiken sen,mikä oli sanottuna poliisipöytäkirjoissa; he ilmoittivat oikeudelleettä heitä oli kauheasti kidutettu kidutuskammioissa, oli siihenmäärään rääkätty, niin julmasti piesty, että he eivät olleet voineetkestää ja olivat, helpoittaakseen kärsimyksiään, allekirjoittaneetpoliisipöytäkirjat, edes tietämättä minkä alle he kirjoittivat; eräätnäistä viidestä henkilöstä eivät edes voineet tietää mitä niissä olikirjoitettuna, he kun olivat kestämistään kidutuksista puolittaintajuttomassa tilassa.

Sentähden he pyysivät että oikeus jättäisi nämä pakolla kiristetyt"lausunnot" huomioon ottamatta.

Mutta oikeudella ei muita aineksia ollut, hankkia niitä olimahdotonta; senvuoksi ei jäänyt jälelle muuta kuin joko nojautuanäihin taikka kokonaan jättää juttu.

Neljä kuolemaantuomituista, Saharow, Rubinstein, Werba ja Sjeinbergolivat pannut syytteeseen siitä että he Lokakuun [pitäisi kai ollaJoulukuun; luultavasti painovirhe alkuperäisessä teoksessa. Suom.muist.] 15 päivänä olivat ryöstöllä anastaneet 22 tuhatta patroonaaRudolfin omistamalta höyrylaivalta "Akte".

On mielenkiintoa herättävää saada tietää mistä tämä kanne on tullut?

Oikeudessa on olemassa ainoastaan Rehwaldin ja Andreen "vilpitöntunnustus", joka on saatu uhkausten ja sen kauhistuttavan esimerkinavulla, minä oli heidän kahden toverinsa ampuminen.

Ja hepä itse pyysivät oikeuden jättämään nämä lausunnot huomioonottamatta, koska ne ovat valheelliset ja koska he ovat ne antaneetyksinomaan sen kauhun vaikutuksesta, mikä heidät valtasi nähdessääntoverinsa ammuttavan.

Näissä heidän lausunnoissaan oli sanottuna että he itse olivat olleetosallisina patroonain anastukseen höyrylaivalta ja että nämät neljähenkilöä samaten olivat olleet siihen osallisina.

Muuta ilmoitusta tästä rikoksesta oikeudella ei ollut.

Ei kyllin siinä ettei ollut todistajaa, joka olisi osoittanut ettämäärätyt henkilöt olivat tehneet tuon höyrylaivalla tapahtuneenryöstön, vaan ei ollut ainoatakaan ihmistä, joka olisi todeksiväittänyt että höyrylaivalla todellakin oli tapahtunut ryöstö.

Oikeudessa ei ollut minkäänlaista ilmoitusta taikkapoliisipöytäkirjaa, joka olisi ollut todistuksena siitä että tuorikos, ryöstö höyrylaivalla, oli tapahtunut!

Ei ollut olemassa ketään asiassa kärsinyttä!

Ja vielä enemmän, ei ollut olemassa ainoatakaan ihmistä, joka olisimitään kuullut puhuttavan sellaisesta höyrylaivasta, jolta oliryöstetty patroonia!

Näin ollen tulee vasten tahtoa kysyneeksi: mutta onko tämä ryöstösitten tosiaankin tapahtunut? Onko sellaista Rudolfin omistamaa"Akte" nimistä laivaa ollenkaan ollut olemassa? Oliko siinä laivassapatroonia? Tehtiinkö siellä mitään ryöstöä?

Oikeus ei tästä tiedä mitään!

Siinä tapauksessa tämä ehkä on avuliaan poliisin keksintöä?

Täysin mahdollista! Täytyyhän olettaa että, jos sellainen tavaranhukka olisi tapahtunut, niin omistaja ensi työkseen olisi ilmoittanutsiitä poliisille pyytäen etsimään. Sitäpaitsi sama omistaja arvatenkinolisi ruvennut etsimään korvausta vahingostaan ja kääntynyt oikeuteen.

Mutta mitään tällaista ei ollut tapahtunut.

Vielä enemmän, itse oikeus lausui ettei höyrylaivan eikä sen omistajannimeä ole saatu selville.

Ja tällaisen epämääräisen, tällaisen todistamattoman, tuntemattomanrikoksen perusteella on neljä henkeä tuomittu kuolemaan!

On mielenkiintoa herättävää saada tietää, mistä tämä juttu ontullut? Jos se on keksitty, niin mistä se on lähtenyt, kenenkä se onalkuunpanema?

Vastaus on vaan yksi: Tämä juttu on santarmiston luoma. Senvirkailijat ne otaksuvat että eräästä salaisesta säilytyspaikastatakavarikkoon otetut patroonat oli ryöstetty höyrylaivalta jaettä syylliset tähän ryöstöön ovat mainitut neljä henkilöä. Tämäon tulos heidän salaisista urkkija-arveluistaan, tämä on niitämaanalaisia aineksia, joita laillinen oikeus ei koskaan voi tunteaja jonka pohjalle oikeus ei koskaan voi rakentaa arvelultaan enempääkuin se voi niitä sillä kehitellä. Tämä on niitä aineksia, jotkakoskevat tuhansien henkilöiden — poliisin väittämää — valtiollistaepäluottavaisuutta: aineksia, jotka on hankittu erityisen taidonavulla nähdä ihmisen sielu ja lukea siitä hänen valtiojärjestystävastaan punomansa salaliiton suunnitelmat. Tämä on niitä aineksia,joita suojelusosastot ovat kokoilleet 25 vuoden kestäessä ja jotkanykyään täyttävät äyräitään myöten poliisidepartementin arkiiviholvit.

Ennenmuinoin ihmisiä näiden ainesten perusteella karkoitettiinJakutskin alueen etäisille seuduille, mutta nyt he samojen ainestennojalla, Riian oikeustribunalin sotilaskollegion avulla, tuomitaankuolemaan.

On mieltäkiinnittävää tarkastaa tuomarien suhdetta näihin aineksiin jasyytteenalaisiin; kuinka he ovat osanneet suoriutua arkaluontoisestakysymyksestä — yhdistää tosiasioihin ja todistuksiin perustuvalaillinen oikeuden käsittely niihin tietoihin, jotka perustuvatsantarmien harjoittamiin ihmissielujen tutkimuksiin ja heidäntekemiinsä analyyseihin syytteeseen joutuneiden sisimmistä ajatuksistaja rikoksellisista aikomuksista, joista he itse eivät ole kenellekäänmitään puhuneet.

Niistä viidestä syytteenalaisesta, jotka antoivat ilmi itsensäja toverinsa ja sillä hankkivat ainoat ainekset asian käsittelyävarten oikeudessa, oli Sedin poliisille rakkain ja tarpeellisin.Poliisi alkoi kohdella häntä erittäin huomaavasta ja pitää hänestäaivan erityistä huolta senjälkeen kun hän oli heidät opastanutsalaiseen patroonavarastoon. Vilpittömässä tunnustuksessaan Sedin olisanonut itse ottaneensa osaa viinakauppain ryöstöön ja kuuluneensataistelujärjestöön.

Tästä huolimatta oikeus julisti hänet syyttömäksi ja päästi vapaaksi.

Ja katsokaapas millainen yhteys tapauksilla: senjälkeen kun Sedin olipäässyt vapaaksi, nähtiin hänet useat kerrat santarmiosastossa. Ja —eilen Sedin tapettiin — — —

Varmaankin santarmisto piti Sediniä hyödyllisenä apulaisena,urkkimista varten tarpeellisena virkailijana, ja tahtoi säilyttäähänet uusia palveluksia varten. Tämän vuoksi se päätti armahtaa hänet,vieläpä laskea vapauteenkin, ja oikeus — julisti hänet syyttömäksi— — —

Kuulustelun aikana lausui santarmieversti Baikow Sakarowille seuraavatsanat:

"Minun täytyy Teille ilmoittaa, että Te ja kaikki muut36:n rikosjuttuun osalliset henkilöt, jotka ovat kuuluneettaistelujärjestön upseeristoon, telotetaan. Tässä tapauksessame emme rupea selvittelemään ovatko he tehneet jonkun rikoksen,taikka kysymystä siitä kuinka suuren osan kukin heistä on ottanuttähän rikokseen — tämä ei ole meille oleellista; me koetamme saadaselvän siitä, mikä meille on pääasia: onko se tai se kuulunuttaistelujärjestön upseeristoon, ja tätä varten minä pyydän teitänimittämään minulle nämät henkilöt, pelastaaksenne siten viattomat,jotka kenties joutuvat kärsimään ihan syyttömästi!"

Saharow kieltäytyi ryhtymästä santarmi Baikowin kanssa minkäänlaisiinkeskusteluihin ja rupeamasta arvostelemaan hänen johtopäätöksiään.

Mutta nyt, kun Baikowin sanat ovat käyneet toteen, niin tarkoin kuinajatella saattaa, on myös käynyt selväksi mikä oikeudella on ollutojennusnuorana sen tuomitessa kuolemaan nämät seitsemän.

Viiden henkilön tekemien ilmiantojen mukaan he olivat olleettaistelujärjestön upseereita. Tämän tähden he telotetaan.

Ovatko he tehneet jonkun rikoksen ja minkä, tämä seikka on jäänytoikeudelle tuntemattomaksi, selvittämättömäksi.

Puolustajat tahtoivat kutsua todistajaksi jonkun Rudolfinhöyrylaivalla "Akte" palvelleista henkilöistä, mutta heille annettiinaikaa asiakirjoihin tutustumiseen kaikkiaan yksi päivä.

Mutta puolustajat saivat kumminkin selvitetyksi että Rudolfinomistama höyrylaiva "Akte" on hyvin pieni ja kuljettaa yksinomaanmatkustajia eikä kuljeta tavaroita, ja tämä seikka taas on välillisenätodistuksena siitä, että sillä ehkä ei yleensä ole tapahtunut mitäänryöstöä,

Kenties oikeus juuri tämän tähden vastauksissaan lausuikin ettähöyrylaivan nimeä ei ole saatu selvitetyksi.

Sitten Rehwaldin ja Andreen "vilpittömissä tunnustuksissa" ei ollut,mikäli ne koskivat höyrylaivalla tapahtunutta ryöstöä, kertomustasiitä, mitenkä itse rikos oli tehty. Heidän allekirjoittamissaanpöytäkirjoissa ei ollut mainittuna mitään siitä, minkälaisissaolosuhteissa, missä ja koska patroonain ryöstö oli tapahtunut;rikoksen kaikki tärkeät yksityiskohdat puuttuivat. Tämä vahvistaa sitäajatusta, että ne, joiden vaikutuksesta "tunnustukset" ovat syntyneet,itse eivät tienneet tästä mitään ja että he sentähden eivät voineetlaatia kertomusta ryöstön yksityiskohdista.

* * * * *

Ja näiden ylläesitettyjen ainesten nojalla oikeus langettaa seuraavantuomion; 7 henkeä on tuomittu kuolemaan, heidän joukossaan Saharow jahänen kolme toveriaan: Rubinstein, Verba ja Sjeinberg; 9 on julistettusyyttömäksi, 18 henkeä on tuomittu pakkotyöhön kahdesta viiteentoistavuoteen ja yksi, 16 vuoden ikäinen, kolmeksi vuodeksi vankilaan; hänetpelasti pakkotyöstä alaikäisyys.

Kun tarkastaa oikeuden tuomiota tuntuu oudolta ja käsittämättömältämitä näkökohtia silmälläpitäen oikeus on määrännyt rangaistuksen.Mistä syystä se on eräille syytteenalaisille määrännytkuolemanrangaistuksen, toisille pakkotyöt ja julistanut kolmannetperäti syyttömiksi?

Olivathan ainekset samat — ilmiannot. Kaikkien osallisuus rikokseenoli yhtäläinen, epäselvä, todistamaton. Mitä näkökohtia silmälläpitäenoikeus vapautti syytteestä 9 henkilöä, jotka myös oli annettu ilmiosallisuudesta samoihin rikoksiin? Täytyy otaksua että oikeus vapauttiheidät syytteestä sentähden, että se piti näiden viiden henkilönantamat lausunnot totuudesta poikkeavina ja väärinä, niinkuin ainakinuhkauksilla ja väkivallalla kiristetyt lausunnot.

Mutta minkätähden oikeus, näin ollen, katsoo tämän todistuslähteenoikeaksi ja luotettavaksi niihin seitsemään nähden, jotka se tuomitsikuolemaan?

Voiko luottaa ihmiseen jos jossakin tapauksessa on tullut vakuutetuksihänen lausuntojensa valheellisuudesta? Luonnollisesti ei!

Jos hän on valehdellut yhdessä asiassa niin hän valehteleetoisessakin. Mitä mittapuuta siis oikeus käytti tuomitessaan kuolemaanseitsemän ja vapauttaessaan yhdeksän syytteestä?

Vasten tahtoaan tulee ajatelleeksi vastausta, jota eräs puolustajakäytti oikeuden istunnossa:

"Herrat tuomarit, voiko sammuttaa janonsa juomalla likaisestalähteestä? Jos te ammennatte siitä vettä ja huomaatte sen olevanlikaista, pilaantunutta, niin tokkohan te rupeatte ammentamaan sitäenemmän toivoen saavanne siitä puhdasta, juotavaksi kelpaavaa vettä?Ette tietysti! Kun kerran lähde on tahrattu, niin vesi on ainalikaista, kuinka paljon sitä ammennattekin!"

Samoin on asian laita tässä. Lausunnot on kiristetty kidutuksilla, neovat valheelliset, väärät! Sen perusteella että ne ovat valheellisia,oikeus vapautti syytteestä yhdeksän henkeä; mutta millä perusteellaoikeus sitte tuomitsi seitsemän kuolemaan, pysyyhän lausuntojenvalheellisuus samana, onhan lähde sama — tahrattu! — — —

Tämän sotatribunaalin pakkotöihin tuomitsemien joukossa on kaksinuorta naiskimnaasin oppilasta, kimnaasin 5:ltä ja 6:lta luokalta. Hesaivat kumpainenkin 4 vuotta pakkotyötä.

Kuten tuomiosta käy selville, on heidän syynsä siinä, että heolivat kuuluneet sanitääriosastoon ja auttaneet taistelujärjestönhaavoittuneita.

Nämät tiedot ovat otetut samain viiden ilmiannot tehneen,syytteenalaisen vilpittömistä tunnustuksista. Raskas mahtoi ollaheidän vikansa, koska oikeus katsomatta heidän nuoreen ikäänsä,huolimatta siitä että he ovat lapsia, tuomitsi heidät pakkotyöhön.

Mutta heidän vikansa oli siinä, että he tahtoivat olla armeliaitaja huojentaa haavoitettujen ja silvottujen ihmisten kärsimyksiä.Nuoren innostuksen hurmauksessa tämä halu on niin luonnollinen, niinymmärrettävä, että heidän tuomitsemisensa pakkotöihin kiihottaalukijan mieltä yhtä suuresti kuin tuo seitsemää syytteenalaistakohdannut väärä kuolemantuomio.

Ei! tätä ei voi sallia; yhteiskunnan on noustava puolustamaan lapsiaan.

Totta on että kansan vapaus ostetaan äärettömän kalliilla hinnalla,se ei ole helposti ja yksinkertaisesti saavutettavissa; vaaditaanihmisuhreja, paljonkin uhreja, mutta kansan onnea varten ei ole tarvisuhrata lapsia.

Sillä juuri lapsiahan varten tätä vapautta tahdotaan valloittaa,sentähden heitä täytyy säästää eikä uhrata.

Kun puolustaja Sokolow tuli heidän koppiinsa nousivat he seisaalleenja niiasivat syvään, kuten kimnaaseissa on tapana. Heidän pöydälläänoli maantieteen oppikirja ja ranskan kielioppi. Heidät oli pantuyhteiseen koppiin ja siellä he ahkerasti lukivat koulukirjojaan.

Oikeuden istunnoissa he olivat kimnaasivormun mukaan tehdyissälyhyeissä hameissa.

Oikeuden istunnossa he usein lapsellisesti nauraa hihittivät, milläkiinnittivät itseensä tuomarien huomion; koko oikeusprosessi huvittiheitä suuresti ja herätti heidän uteliaisuutensa. Olisittepa nähneetheidän kiiluvat mustat silmänsä heidän kuunnellessaan jännitetyllätarkkaavaisuudella sotilasprokuraattorin julmaa puhetta, jossa hänvaati kuolemanrangaistusta heidän syytteenalaisille tovereilleen!Hamaan oikeudenistunnon loppuun saakka he eivät uskoneet että kukaansyytteenalaisista tulee tuomituksi kuolemaan.

Sen sijaan he sitte, kun he selvästi kuulivat kovan kuolemantuomion,olivat purskahtaa itkuun. Heitä ei hirmustuttanut heidän omakohtalonsa, että he joutuvat pakkotyöhön, vaan heitä kauhistutti se,että kuoleman hahmo jo seisoi heidän toveriensa olan takana — — —

He kutsuivat luoksensa puolustaja Sokolowin ja alkoivat syvällämurheella kysellä häneltä, oikeinko todella tuomitut tulevatteloitettaviksi, eikö tosiaan löydy mitään mahdollisuutta saada heidätpelastetuiksi, saada näytetyksi toteen heidän syyttömyytensä.

Sokolow lohdutti tyttöpoloisia, rauhoitti heitä ja sanoi olevantoiveita siitä että ylisotaoikeus kumoo kuolemantuomion. —

Yhä jatkuvat telotukset, sotaoikeuden väsymätön, julma toiminta onalkanut herättää levottomuutta Riian koko väestössä.

Mielentila on käynyt mitä raskaimmaksi, tuskallisemmaksi. Kaikkiolivat jännitetyin mielin odottaneet oikeuden tuomiota 36:nrikosjutussa, ja kun hyvin tiettiin keistä tämä sotatribunaali olikokoonpantu, ei kukaan odottanut armeliasta päätöstä.

Senvuoksi kaikkien huomio oli pääasiallisesti kiintynyt siihen,tulisiko väliaikainen kenraalikuvernööri Sollogub sallimaan tehdävalituksen ylioikeuteen vai eikö sitä annettaisi tehdä, kutenei oltu annettu tehdä missään edellisessäkään rikosjutussa, jalähetettäisiinkö siis nämät seitsemän yhtä tyynesti telotettaviksikuin oli lähetetty edelliset kahdeksan.

Tämä raskas, odottava mielentila tarttui itsestään miehestä mieheen,ilmassa tuntui ukkospilven läheneminen.

Kesäkuun 1 p:nä keskusteli kuvernööri Svegintsew Riian poliisimestarinNilenderin kanssa siitä, olisiko kaupungissa odotettavissaminkäänlaisia epäjärjestyksiä jos valitusta ei anneta tehdä.Poliisimestari vakuutti että jos tässä rikosjutussa ei sallitatehdä valitusta, niin kaupungissa voidaan odottaa syntyvän suuriaselkkauksia ja että työväki ensi työkseen julistaa yleisen lakon,jonka seurauksia, pohjan ollessa tällaisen, on mahdoton edeltäkäsinsanoa.

Samana päivänä, kello yksitoista illalla, valituskirjelmä otettiinvastaan.

Kaikki ovat vakuutetut siitä että ylisotaoikeus ei tule sallimaanmoisia oikeusrikkomuksia ja että se kumoo kuolemantuomion.

Vähän aikaa tätä ennen oli riikalaisen asianajaja Sjablovskin luo,josta minä jo olen puhunut, tullut viisi henkilöä eri haaroiltalääniä, tuoden mukanaan surullisia tietoja.

Viime kevät oli tuonut heille raskaita uutisia. Heidän miehensä,veljensä, jotka olivat lähteneet kotoaan, mikä työtä etsiäkseen,mikä muissa asioissa, eivät pitkään aikaan olleet lähettäneet mitääntietoja itsestään. Heidän perheensä kävivät levottomiksi odotellessaanelättäjiään, eivätkä voineet käsittää mistä syystä he niin kauvanviipyvät, minkätähden eivät lähetä rahaa, eivät kirjoita — — —.

Tuli kevät lämpöineen, sulatti maasta lumivaipan ja toi ilmi kamalansalaisuuden. Kadonneitten perheenturvaajain ruumiit makasivatläpiammutuin rinnoin, murskatuin päin, metsissä, kentillä.

Merimiesrangaistusretkikuntain jäsenet eivät edes olleet viitsineethaudata tapettuja eikä lähettää tietoa heidän perheilleen. Nämät viisionnetonta tulivat Sjablovskin luo pyytämään häntä heitä auttamaan.

He tulivat hänen luokseen toivoen että hän ottaa suojellakseen heitä,mutta — — — mitenkä?! — — —

Riian rikosjuttuja.

Riian sotatribunaalin ensimäisessä istunnossa oli käsiteltävänä eräsaivan yksinkertainen, aivan selvä rikosasia, sellainen rikosasia jossatosiaan kaikki todisti että syytteenalaiset olivat täydellisestiviattomat, mutta kumminkin oikeus tuomitsi heidät kuolemaan.

Itse asiassa ei ollut edes olemassa mitään rikosta, mutta kumminkinmolemmat syytteenalaiset, nuorukaisia kumpikin, ammuttiin.

On kuvaavaa että oikeus kaikissa kahdeksassatoista rikosjutussatuomitsi syytteenalaiset telotettavaksi ampumalla eikä hirttämällä:sentähden ettei Riiassa ollut pyöveliä.

Tämä kauhea juttu, joka hirmuisuutensa kautta tuli olemaan kaikkienmuiden samanlaatuisten, Riian sotatribunaalin käsittelemien,rikosjuttujen kulmakivenä, oli, erityiskohtiinsa nähden, hyvinyksinkertainen.

Riian reunassa, aivan kaupungin syrjässä, missä jo kentät alkavat, olikunnaalla Steinberg-vanhusten pienoinen talo.

Steinbergin poika, nuori 20-vuotias mies, oli vasta Joulukuussapalannut Siperiasta, jossa hän oli palvellut höyrylaivalla. Mukanaanhän oli tuonut pienen naisrevolverin, jota hän sitten säilyttikotonaan. Riiassa alkaneeseen liikkeesen nuori Steinberg ei ottanutminkäänlaista osaa; hän ei vielä ollut oikein ehtinyt perehtyäympäristöönsä ja oloihin kotiintulonsa jälkeen Siperiasta, jossa hänoli oleskellut kauvan, erillään omaisistaan ja ystävistään.

Tammikuun 5 päivänä hänen luokseen tuli hänen toverinsa Wadse, jaalkoi kehoittaa häntä toimittamaan pois kodistaan revolverin, poliisinantamaan ankaraan käskyyn nähden, sekä ehdotti että he yhdessämenisivät poliisikonttooriin jättääkseen sen poliisille.

Hetkisen epäröityään Steinberg suostui; he pukeutuivat ja lähtivätasunnosta. Mutta nyt he tulivat ajatelleeksi että poliisi ehkäkohtelee heitä vihamielisesti siitä syystä, että revolveri on ladattu,ja heidän päähänsä tuli loistava ajatus ampua se tyhjäksi ilmaan mikäsopisi hyvästi koska he olivat kaupungin ulkopuolella.

He laskeutuivat silloin juuri alas korkealta kummulta, ja kun heolivat päässeet alas kummun juurelle, jossa heitä ei nähnyt mikäänvieras silmä, niin he laukasivat ensimäisen patroonan ilmaan. Kumeakaiku vyöryi ilmoille, ja heidät valtasi pelko, että joku ehkäsattuisi kuulemaan; he menettivät kaiken halun ottaa revolveristalatingit näin vaarallisella tavalla, panivat sen taskuunsa jajuoksivat ylös kummulle.

Kummun harjalle päästyään he havaitsivat kaksi kasakkaa, jotka juuritulivat ulos kummun toisella syrjällä olevan valokuvapajan portista.Kasakat pidättivät heidät, koska olivat kuulleet revolverinlaukauksen,ja veivät poliisikonttooriin.

Siellä heitä kuulusteltiin, minkä jälkeen he pantiin syytteeseensiitä, että he, kummun suojaamina, olivat tehneet aseellisenhyökkäyksen kahta kasakkaa vastaan näiden tullessa ulos viereisentalon portista.

Jotta he "vilpittömästi tunnustaisivat", heitä kidutettiin, muttakumpikaan ei, tuskista huolimatta, voinut selittää muuta kuin mitäminä edellä olen kertonut.

Oikeudessa oli aineellisena todistuskappaleena revolveri, muttasittemmin tämä revolveri kuten tuli toteennäytetyksi todistajainlausuntojen kautta, ei enää ollutkaan se, joka oli otettuSteinbergiltä ja joka oli hänen omansa, vaan toinen, hyvin suurikaliiberiltaan; silminnähtävästi joku avulias ihminen oli salaa tehnyttällaisen vaihdon, sentähden että Steinbergin oma revolveri oli niinpieni, että koko murhayrityskanne olisi rauennut itsestään, siihennähden, että Steinbergin revolverilla olisi ollut mahdotonta tappaaketään jo jonkun kymmenen askeleen päästä.

Että revolveri oli vaihdettu toiseen todistivat oikeudessa nekaksi kasakkaa, jotka olivat sen ottaneet nuorilta miehiltä ja sensilloin hyvästi nähneet ja hyvin muistavat minkä näköinen se oli.Sitäpaitsi oikeudessa tuli selvitetyksi että nämät kaksi kasakkaaeivät itse syyttäneet heitä murhayrityksestä; he selittivät ettäheidän revolverinsa ei edes olisi voinut vahingoittaa heitä he kunolivat vähintäin 60 askeleen matkalla nuorukaisista ja heiltä otetullarevolverilla taas ei voi ampua 30:tä askelta kauemmas.

Oikeus piti kiinni kanteesta, jonka mukaan kasakoita vastaanoli tehty aseellinen hyökkäys, ja väitti että nuorukaiset siinäsilmänräpäyksessä, kun laukaus pamahti, olivat ylhäällä kummulla,piiloutuneina sen harjan taakse. Tällainen väite oli välttämätönsenvuoksi että muussa tapauksessa he, ollen kummun juurella, eivätedes olisi voineet nähdä kasakoita.

Tällä asianhaaralla tuli olla hyvin tärkeä merkitys sentähdenettä, katsoen paikallisiin olosuhteihin, s.o. kumpuun, porttiin januorukaisten paikkaan nähden, kaikki viittasi siihen, että ainoastaanylhäältä kummulta oli mahdollista nähdä kasakat kun nämä tulivat ulosportista; senpätähden oikeus niin itsepintaisesti piti kiinni siitäettä Steinberg ja Wadse siinä silmänräpäyksessä, kun laukaus kuului,olivat juuri ylhäällä.

Todistajain lausunnot kävivät aivan päinvastaiseen suuntaan; yksitodistajista — eräs poika — lausui nähneensä että he, ollessaankummun juurella ampuivat revolverilla laukauksen ilmaan; toinentodistaja — nainen — joka oli ollut lähellä kasakoita, vakuutti ettähän oli nähnyt kummun harjan siinä silmänräpäyksessä, kun hän kuulilaukauksen, ja että siellä ei ollut ketään; vasta senjälkeen, muutamanminuutin kuluttua, olivat Steinberg ja Wadse ilmaantuneet ylöskummulle.

Paitsi näitä todistajia vakuuttivat molemmat kasakat nähneensä näidennuorukaisten nousevan ylös kummulle sen jälkeen, kun oli kuulunutlaukaus.

Antaessaan lausuntonsa oikeudessa kasakat olivat hyvin alakuloisennäköisiä; he nähtävästi havaitsivat mihinkä päin tämä juttu kallistuusiitä huolimatta, että heidän todistuksensa olivat syytteenalaisteneduksi. He tunsivat olevansa vasten tahtoaan syypäät nuorukaistenviattomaan vereen.

Puolustajat, joina oli kaksi paikallista asianajajaa, Sjablovskijja Meijer, pitivät erityisen pontevasti ja jyrkästi kiinnivaatimuksestaan, että oli välttämättömästi toimitettava katselmusitse paikalla; tämä paikankatselmus olisi lopullisesti hävittänytviimeisetkin epäilyksen jäljet kaikkein piintyneimmänkin skeptikonsielusta. Mutta oikeus hylkäsi tämän vaatimuksen ‒ ‒ ‒

Kun kuoleman tuomio oli julistettu, valitusta ei annettu tehdä, jakohta kun tuomio oli tullut lainvoimaiseksi, ammuttiin molemmatsyytteenalaiset, Steinberg ja Wadse. Heidän vanhempansa anoivathiippakunnan piispan kautta väliaikaiselta kenraalikuvernööriltäarmahdusta kuolemanrangaistuksesta, mutta menestyksettä.

Telotuksen edellisenä päivänä vanhemmat ottivat vankilassa pojaltaanjäähyväiset; kerrotaan näiden olleen erinomaisen liikuttavat jaraskaat; yksinpä vanginvartijainkin sydäntä oli särkenyt nähdä tätäerokohtausta vanhusten ja heidän rakkaan poikansa välillä — ja he ovatkumminkin, jos kukaan, tottuneet näkemään ihmiskärsimyksiä — — —

Minun ei onnistunut saada tietoa Steinbergin ja Wadsen telotuksenerityiskohdista ja valmistuksista. Olen vaan kuullut ettämiespoloisten mieli oli ollut kovin masennuksissa. Se että hetiesivät olevansa syyttömät, että he eivät kuuluneet mihinkäänvallankumoukselliseen järjestöön ja että heiltä puuttui sellaisiajärjestöjä elähyttävät aatteet — tämä kaikki lannisti heidänmiehuutensa ja täytti heidän sydämensä pelolla ja kauhulla tätäväkivaltaista kuolemaa kohtaan, jonka piti tempaista heidät poisjuuri nyt kun he olivat nuoria ja voimakkaita, kun elämän halu heissätulisimpana hehkui!

He pyysivät että heidät armahdettaisiin, että säälittäisiin heidännuorta henkeään, ja telotushetkenä he heikkoudesta tuskin pysyivätjaloillaan.

* * * * *

Jokaisen puolueettoman kuulijan huomion vetää heti puoleensa seseikka, että koko sotilaskollegio esiintyy ikäänkuin olisi se itsekokonaisuudessaan, sotilasprokuraattori.

Tämä oikeus on ikäänkuin edeltäkäsin vakuutettu syytteenalaisensyyllisyydestä ja katselee sentähden asian erityiskohtia kutenprokuraattori, joka niiden joukosta etsii kaikkea, mikä voi tukeakannetta, ja jättää syrjään muut seikat, jotka voisivat luoda asiaanoikean valon.

Usein saa kuulla tuomarien ja puheenjohtajan tekevän todistajillekysymyksiä, joiden tarkoituksena on saada tukea kanteelle.

Tämän vuoksi oikeus, tietysti, noudattaa sellaista sääntöä, ettäse haastaa oikeuteen kaikki kantajan todistajat ja lykkää istunnotjos jotkut heistä eivät ole saapuvilla, jotavastoin puolustajainesittämistä todistajista kutsutaan ainoastaan ne, jotka asuvat Riiassa.

Jos puolustajain todistajia ei ole saapuvilla oikeudessa, niin juttuaei tämän tähden koskaan lykätä, ei edes silloin kun todistus haasteensaamisesta ei vielä ole oikeuteen saapunut.

Mitä tulee prosessin ulkonaiseen, muodolliseen, puoleen, niin oikeusnoudattaa tässä suhteessa erinomaista tarkkuutta ja säännöllisyyttä.

Se huomio ja erityinen tarkkuus, jota oikeus osoittaa lain muotoonnähden, näyttää erityisen selvästi kuinka se pyrkii pukeutumaanoikeudellisuuden ja laillisuuden toogaan.

Kutakin puolustajan lausuntoa oikeus kuuntelee tarkkaavasti loppuunasti, sillä katsotaan olevan vissi merkitys, ja oikeus meneeneuvotteluhuoneeseen; toisinaan he keskustelevat siellä kauvan, antaensillä ymmärtää että puolustajan pyynnön johdosta oli syntynyt pitkiäväittelyjä ja erimielisyyksiä tuomarien kesken.

Mutta samaan aikaan jätetään järjestelmällisesti huomioon ottamattatärkeitä ja suurimmassa määrin oleellisia oikeusprosessin määräyksiä,ne nimittäin, jotka ovat oikeudellisuuden ja laillisuuden varmimpinatakeina.

Ja tulos havaitaan olevan seuraava:

Oikeus ei ole kutsuttu tuomitsemaan ihmisiä, eikä saattamaan selvilleovatko henkilöt syyllisiä rikokseen tai toiseen.

Tämä oikeus ei ole mitään muuta kuin entiset rangaistusretkikunnat,jotka toimivat ennen sitä ja joiden sijaan on ilmestynytuusi, yksinkertaisempi organisatsioni sotaoikeuden muodossa,kidutuskammioineen ja kidutuksineen.

Kaikkialla, missä rangaistusretkikunnat olivat toimessa, osoittiheheidän toimintansa hallitukselle selvästi olevansa käytännössäkelpaamaton senvuoksi, että se levitti väestön kesken suurimmassamäärin vallankumouksellista mielialaa.

Rangaistusretkikunnat, jotka, toimien avonaisesti kansan nähden,vuodattivat verta ilman tutkintoa ja tuomiota, jotka ampuivathäijyydestä ja poliisin luettelojen perusteella, lapsia, naisia jasyyttömiä ihmisiä, nämät rangaistusretkikunnat enensivät niiden lukua,joita hallituksen rikokselliset teot suututtivat ja inhoittivat, japakoittivat kääntymään pois nekin hyvää tarkoittavat henkilöt, jotkasitä ennen olivat kuuluneet järjestyksen harrastajiin.

Moiset vallankumouksellista henkeä levittävät toimenpiteetretkikuntain puolelta hallitus vihdoin katsoi sopimattomiksi,epämukaviksi, itselleen suorastaan epäedullisiksi, ja asetti niidensijaan Riian kidutuskammion tapaiset tuomioistuimet.

Tuomarien huonetta, niiden tyyppejä oli vaikeata määritellä, neeivät oikein selvinneet oikeuden istunnoissa; mutta todistajilletekemiensä kysymysten kautta he osoittautuivat olevansa sangen vähänintelligenttia väkeä. Toisinaan täytyi kummastella kuinka moisenkysymyksen voi tehdä henkilö, joka on läpikäynyt vaikkapa vaan jonkun4—5 luokkaa keskikoulua. ["Keskikoulut" Venäjällä vastaavat meidänalkeiskoulujamme. Suom. muist.]

Sellainen hämmästyttävä henkilö osoittautui tässä suhteessa olevansaeverstiluutnantti Gusew, joka sitte tuli siirretyksi johonkin muualle,jolloin hänen sijalleen tuli everstiluutnantti Kerman.

Tuomarien suhde puheenjohtaja-kenraaliin on jotensakin kuinkäskynalaisen, vaikka tosin sattui sellainenkin peräti merkillinentapaus näiden 18 rikosjutun joukossa että tuomarit tuomitsivatsyytteenalaisen pakkotyöhön, mutta puheenjohtaja yksin oli toistamieltä ja äänesti kuolemanrangaistusta. Arvattavasti sotaoikeuksientoiminnassa joskus muulloinkin oli sattunut sentapaisiaerimielisyyksiä tuomarien ja puheenjohtajien välillä, koska se seikkapakoitti ministerin lähettämään sotaoikeuksien puheenjohtajillesalaisen kiertokirjeen, jossa hän huomautti, että puheenjohtajateivät aina osoita kyllin suurta auktoriteettiä tuomareiksi määrättyjäupseereita kohtaan, ja tahtoi ministeri kiinnittää herrojenpuheenjohtajien huomiota tähän seikkaan.

Moinen ministerin käskykirja tekee aivan nurjaksi käsityksenoikeusprosessista, jossa ennen kaikkea ei saa esiintyä minkäänlaistaauktoriteettiä puheenjohtajan puolelta oikeuden nuorempia jäseniäkohtaan; näiden omantunnon täytyy saada vapaasti ratkaista asia, ilmanmitään painostusta vanhempien auktoriteetin puolelta.

On olemassa vielä toinen mielenkiintoa herättävä, ministerinväliaikaisille kenraalikuvernööreille lähettämä salainen kiertokirje,joka koskee muutoksen tekemistä sotaoikeuksien käsiteltäväksijätetyissä jutuissa annettuihin tuomioihin.

"Voimassa olevien sääntöjen mukaisesti jätetään sotaoikeuksientuomiot, mikäli ne koskevat siviilihenkilöitä, sotajoukkojenkomentajain [samaan sotilaspiiriin kuuluvien joukkojenylipäällikkö. Suom. muist.] ja väliaikaisten kenraalikuvernöörienvahvistettaviksi, ja ovat nämät henkilöt oikeutetut määräämään, omanharkintansa mukaan, kuolemanrangaistuksen sijaan muita rangaistuksia,ilman että sisäasiain ministerillä, jonka lähinnä on valvottavayleisen järjestyksen turvaamista sekä vallankumouksellisen liikkeenkukistamista tarkoittavien toimenpiteiden tuloksia, on tilaisuuttalausua mielipidettään siitä, onko kulloinkin vallitseviin olosuhteihinnähden, sekä huomioon ottaen yleistä laatua olevat näkökohdat,kuolemanrangaistuksen lieventäminen katsottava olevan paikallaan.

"Tämän vuoksi sotilasviranomaisten tekemät, vallankumouksellistenarmahtamista koskevat päätökset eivät käytännössä aina olesopusoinnussa korkeamman valtakunnanpolitiikan ja yleisedunvaatimusten kanssa, vaan riippuvat usein tuntuvasti niidensotapäällikköjen mieskohtaisista ominaisuuksista ja subjektivisestakatsantokannasta, joiden on tuomio vahvistettava.

"Samoista seikoista on seurauksena että kuolemanrangaistuksen käyttöönnähden, valtiollisia rikoksia koskevissa jutuissa, vallitsee mitäsuurin epätasaisuus.

"Pitäen moista asiantilaa epänormaalina on sisäasiain ministeripyytänyt sotaministeriä ilmoittamaan sotajoukkojen komentajille javäliaikaisille kenraalikuvernööreille että heidän, vaikka heilläedelleenkin on yllämainittujen tuomioiden vahvistamiseen nähdenvapaa toimintavalta, tulee joka kerta kun he aikovat määrätäkuolemanrangaistuksen sijaan muun rangaistuksen, saattaa tämäsisäasiain ministerin tietoon ja antaa hänelle tilaisuus ilmoittaaheille mielipiteensä tästä kysymyksestä, ennenkun he sen lopullisestiratkaisevat."

Tästä kiertokirjeestä näkyy, että kuolemanrangaistuksen muuksimuuttamiseen nähden väliaikaisten kenraalikuvernöörien valtarajoitetaan ja siirtyy sisäasiain ministerille, joka tuleeharkitsemaan kysymystä, ei asian oleellisen puoleen katsoen, eisyytteenalaisen vian suuruuden mukaan, vaan kulloinkin vallitseviinolosuhteihin nähden sekä huomioon ottaen yleistä laatua olevatnäkökohdat.

Tässä kielletään lopullisesti sotapäälliköiden subjektivisenkatsantokannan merkitys, mikäli on kysymys tuomioiden muuttamisesta;katsotaan että tämä heidän katsantokantansa voi olla liian helläeikä sopusoinnussa korkeamman valtakunnanpolitiikan ja yleishyvänvaatimusten kanssa.

* * * * *

Näinä päivinä tulee tässä kidutuskammioissa käsiteltäväksi uusi,peräti tavaton juttu, joka, erityiskohtiinsa nähden, on suurimmassamäärin traagillinen.

Riian läheisyydessä sijaitsevassa Frauenburgissa pysäytti Joulukuuntapausten aikana suuri väkijoukko konstaapeli Sirmelin, vaatienhäneltä hänen sapeliaan ja revolveriaan.

Konstaapeli antoikin aseensa ja kohtaus loppui ilman verenvuodatusta.

Tultuaan poliisikamariin Sirmel teki asiasta kirjallisen ilmoituksen,jossa hän selitti, että väkijoukossa, silloin kun häneltä otettiinaseet, oli ollut eräs Leppe, jonka ristimänimeä Sirmel ei tiennyt.

Kun sittemmin näyttämölle ilmestyi syyllisten rankaisemista vartenlähetetty eversti Wisirowin ynnä vapaaherra Rahdenin johtamarangaistusosasto, vangittiin paljon ihmisiä, joista sitten suurin osaeverstin käskystä, ilman oikeuden tuomiota, ammuttiin.

Vangittujen joukossa oli myös Jaakko Leppe.

Hänen telottamistaan esti pieni seikka, se nimittäin, että Jaakko
Leppellä oli vielä veli konstaapeli; Sirmel taas ei tiennyt sanoa
Leppen ristimänimeä eikä myös, vastakkain kuulusteltaessa, voinut
osoittaa väkijoukossa näkemäänsä henkilöä.

Silloin tyly eversti teki todella viisaan päätöksen: jottei tapahtuisierehdystä, jott'ei toinen veli voisi syyttää toista siitä että hänetviattomana telotetaan, eversti Wisirow käski ampumaan molemmat.

Ja he vietiin ammuttavaksi — — —

Silloin heidän isänsä, vanha Leppe, saatuaan tiedon komentajanjulmasta päätöksestä, lankesi hänen jalkainsa juureen ja alkoirukoilla säästämään hänen poikainsa henkeä.

"Olen kauvan palvellut Keisaria ja isänmaata! — hän sanoi — olen vanhavääpeli! — — — Turkin sodassa minä menetin käteni — — — Minä en voimillään ansaita leipääni, minun kaksi poikaani ovat minut elättäneet— — — Armahtakaa heitä! Armahtakaa minua! — — — Minun täytyy kuollanälkään, taikka joudun minä vanhoina päivinäni mieron tielle."

Nämät yksinkertaiset ja koruttomat rukoilevat sanat liikuttivathra Wisirowin sydäntä; hän tuli armeliaaksi ja, hänen sydämeensätulvaavien hyvien tunteiden elähdyttämänä, hän vastasi:

"Minun on sääli sinua, ukko; valitse toinen pojistasi — — — kummantahdot jättää itsellesi?!" — — —

Ja isä valitsi — — —

Kauvan hän oli kahden vaiheilla. Kumpikin poika oli hänelle kallis jarakas. Hetki oli kauhea, siitä oli riippuva hänen poikainsa kohtalo:toinen heistä tulisi kohta tapettavaksi, toinen tulisi pelastetuksiveljensä veren hinnalla — — —

Hänen sydämensä vuoti verta, hän katseli vuoroin kumpaakin poikaansa,eikä tiennyt kumman heistä hän lähettäisi kuolemaan.

Toinen heistä, Jaakko, oli ruumiiltaan luja, luonteeltaan tuimapäinen,raju, oli usein tottelematon isäänsä kohtaan, riiteli hänen kanssaan;mutta isä oli aina pitänyt arvossa hänen työkykyään, työhaluaan,taitavuutta, millä hän ymmärsi taistella elämän vastoinkäymisiävastaan, lujamielisyyttä, jota hän osoitti pyrkiessään saavuttamaantarkoitusperänsä.

Toinen taas oli raihnas, kivuloinen, ruumiiltaan heikko; veljestäänhänet eroitti hänen luontonsa lempeys, hänen rakkautensa jahuomaavaisuutensa isää kohtaan, ihanteellisempi elämänkatsanto; hänoli luonteeltaan haaveksivampi, runollinen, rakasti luontoa; hänentyökykynsä taas oli heikompi kuin Jaakko veljen.

Vanhuksen sydän kääntyi erityisellä rakkaudella tämän hänen toisenpoikansa puoleen; hänelle se antoi etusijan! — — —

Mutta järki puhui toista!

Kylmä järki sanoi vanhukselle, vasten hänen tahtoaan, että Jaakko olihänelle tarpeellisempi, hyödyllisempi — — —

Kysymys olemassaolosta, ikuinen kysymys leivästä himmensi vanhuksenymmärryksen, ja itsekään tietämättä mitä hän teki, sitä tajuamatta —hän osoitti — Jaakkoa.

Silloin heti, vanhuksen nähden, tuo hänen rakas poikansa ammuttiinkuoliaaksi, ja Jaakko jätettiin elämään.

Jonkun ajan kuluttua loppui rangaistusretkikunnan verinensankaritarina, ja sen sijalle tuli vastajärjestetty kidutuskammio.

Selailtuaan poliisipöytäkirjoja, panivat Riian kidutuskammion avuliaatjäsenet uudestaan vireille jutun sapelin ja revolverin ottamisestakonstaapeli Sirmeliltä, ja uudestaan ilmestyi näyttämölle eräs Leppe,jonka konstaapeli Sirmel oli nähnyt väkijoukossa.

Poliisin toimesta eloon jäänyt Jaakko Leppe vangittiin; sotaoikeus japoliisiviranomaiset eivät enää epäilleet etteikö poliisipöytäkirjassamainittu Leppe ole juuri Jaakko Leppe, joka oli väkijoukossa ja jokarauhassa elelee Frauensburgissa, koskapa toista Leppeä ei enää olemaailmassa — — —

Toisen Leppen on jo tämän saman asian vuoksi ampunut eversti Wisirowinrangaistusosasto — — —

Nyt Jaakko Leppen juttu piakkoin joutuu tämän sotatribunaalinkäsiteltäväksi ja kanne häntä vastaan on nostettu 279:nen pykälän[nim. Venäjän rikoslain. Suom. muist.] nojalla, jonka mukaan häntäuhkaa kuolemanrangaistus.

Todistajia haastamasta oikeus kieltäytyi ja vasta senjälkeen, kun hra
Sjablowskij oli tallettanut rahat, se salli haastaa heidät.

Kahdeksan henkilön rikosjuttu ja telotus Riiassa.

Äskettäin Riiassa telotettiin sotatribunaalin tuomion mukaan kahdeksanhenkeä; valitusta ei annettu tehdä ja tuomio pantiin täytäntöön hetikun se oli tullut lainvoimaiseksi.

Puolustajina jutussa olleiden asianajajain lausunnon mukaan kuusihenkeä telotettiin syyttömästi; todistajain lausunnoilla oli näytettytoteen heidän alibinsa.

Sisäasiain ministeri on käskenyt lähettää itselleen tämän jutunasiakirjat sähköteitse; lähtiessäni Riiasta minä myös otin mukaanijutun kaikki asiakirjat, mutta minulla ne ovat täydellisemmätsentähden, että ministerillä ei ole todistajain lausuntoja, joitasotaoikeudessa ei merkitä pöytäkirjaan, mutta minulla taas on kaikkitodistajain lausunnot, jotka eräs puolustajista oikeudessa kirjoittimuistiin.

Tässä rikosjutussa samoin kuin muissakin, kanne perustui"vilpittömiin tunnustuksiin", joita pyövelit, olivat hankkineet Riiankidutuskammioissa.

Heikoimmiksi kidutetuista osoittautuivat kaksi: Windeus ja Tarksh, jahe tunnustivat syyllisiksi muut syytteenalaiset sekä myös itsensä.

Heidän "vilpittömät tunnustuksensa" oli kumminkin saatu suurellavaivalla. Kaikkia syytteenalaisia oli kidutettu kovasti, varsinkinWindeusta ja Tarkshia; oikeudessa oli aineellisena todistuskappaleenasyytteenalaisen Eglitin veriset alusvaatteet, häntä oli siihen määräänrääkätty, että hänen alusvaatteensa olivat tulleet ihan verisiksi.

Erittäin tarmokkaasti oli "tunnustusten" hankkimiseen ottanutosaa korttelinpäällysmies Wasmont. Hän oli osoittanut erityistäpetomaisuutta ja epäinhimillisyyttä.

Oikeuden istunnossa vankilanvälskäri Freimann kertoi lausunnossaanettä vankilaan usein oli tuotu pahasti piestyjä henkilöitä. "Muistan,— hän sanoi — että puoleeni kääntyi eräs Windens, jonka hampaat olivatlyönneistä aivan höllät".

Todistaja Jansson kertoi että syytteenalaista Meijeriä oli piesty niinettä pää ja selkä olivat veressä.

Todistaja Weinberg kertoi että syytteenalaista Saul'ia oli siihenmäärään piesty poliisin kidutuskammiossa, että hän ei voinutnukkua, siitä syystä että hänen päänsä ja selkänsä olivat kauheastirikkihakatut.

Sama todistaja kertoi Windeuksen selän olleen sinisenä.

Todistaja Andreas Kalnit kertoi että syytteenalaisen Saulin korva jasilmä olivat olleet sinisinä, minkä hän oli nähnyt omilla silmillään,ja että syytteenalaiselta Sipolilta oli lyöty hampaat suusta.

Todistaja Ivan Golets kertoi että Saulia oli kauheasti piestypoliisikonttorissa ja samalla vaadittu häntä vilpittömästitunnustamaan kaikki, sekä sanottu että jos hän tunnustaa, niin häntäei enää lyödä, mutta muussa tapauksessa häntä piestään kunnes häntunnustaa kaikki.

Olen jo ennen eräässä luvussa maininnut mitä todistajalausunnoissaankertoi vankilalääkäri Wibe, joka oli tarkastanut kidutuskammioissapiestyjä syytteenalaisia.

Nyt jokainen voi käsittää minkälaiset "vilpittömäin tunnustusten"ainekset oikeudella oli, ja voiko näiden ainesten perusteella tuomitakuolemaan sekä senjälkeen telottaa kahdeksan henkeä.

Sitäpaitsi on otettava huomioon että puolustajat olivat näyttäneettoteen kuuden henkilön alibi’n, mutta siitä huolimatta ei tämäkäänasianhaara saanut hillityksi pyövelin kättä.

Kaksi veljestä Kalei telotettiin syyttöminä yksinomaan silläperusteella, että kun väkijoukko riisui aseet poliisimieheltä, jokujoukosta selvästi oli sanonut: "kali" mutta kun puolustaja kysyikielenkääntäjältä mitä merkitsee lättiläinen sana "kali", niinhavaittiin että "kali" — on seppä.

Ja kuitenkin, katsomatta siihen mahdollisuuteen että sana "kali"ei ollut tarkoittanut nimeä, ja huolimatta siitä että todistajainlausunnoilla oli näytetty toteen kummankin veljen alibi, he molemmattelotettiin.

Todistajain lausunnoista kävi selville että enimmän kaikista olikidutettu Meijeriä; jostakin syystä pyövelit olivat kiinnittäneethäneen suurimman huomion ja kaiketikin nähneet hänestä paljo vaivaakidutuskammiossaan.

Meijer oli erinomaisen miehuullinen ja luja mies; itsepintaisestihän kieltäytyi tunnustamasta itseään syylliseksi huolimatta kaikistakidutuksista, joita sai kärsiä. Häntä rääkättiin hellittämättä jauseampaan eri kertaan, eikä häneltä sittenkään saatu kiskotuksiainoatakaan "vilpittömän tunnustuksen" sanaa, ei muihinsyytteenalaisiin eikä myös häneen itseensä nähden.

Sotilaskollegio samaten asetti hänet tärkeimmälle sijalle, se kunsanoi hänen olleen pääsyyllisen rikokseen; oikeus katsoi hänelläolleen rikoksessa pääosan.

Huolimatta siitä, että oli tullut toteennäytetyksi hänellä olleenalibi’n, hän myöskin tuomittiin kuolemaan.

Muista syytetyistä herätti erityistä huomiota eräs Sipol. Hän olihyvin melankoolinen ja mieleltään kauhean masentunut. Kaikkiinkysymyksiin, jotka hänelle tekivät syyttäjä ja puolustajat, hän ainavastasi samoilla sanoilla: "Minä olen aivan syytön! Sen vannon!"

Luonnoltaan hän oli tavattoman hiljainen ja arka, ja hänenulkonäöstään sai sellaisen vaikutuksen, ettei hän ollut voinut ottaa,toimivana henkilönä, osaa rikokseen.

Hän herätti suurta sääliä, ja vasten tahtoa valtasi mielen pelkoajatellessa että tuleekohan tosiaan tämäkin viaton veri vuotamaan.

Puolustajat näyttivät toteen että siinä silmänräpäyksessä, kun rikostapahtui, Sipol oli kaupungissa, kotona, ja rikos taas tapahtui 5—6virstan päässä kaupungista.

* * * * *

Tuli Toukokuun 14 päivä — keisarillinen juhlapäivä.

Kaikki kahdeksan kuolemaan tuomittua olivat, kuunnellessaan heitäkatsomaan tulleiden omaistensa ja sukulaistensa vakuutuksia jatoiveita sekä heidän lohduttavia puheitaan siitä, että heidätkeisarillisena juhlapäivänä armahdetaan, tahtomattaan antaneet tämäntoivon tunteen vallata mielensä.

Ovathan he ihan syyttömiä! Luulisipa ettei tässä edes tarvitseosoittaa armeliaisuutta, vaan ainoastaan oikeutta!

Ja heidän toivonsa kasvoi yhä lujemmin, he alkoivat toivoa ettäkeisarillisena juhlapäivänä korkein hallintovalta ehkä osoittaa heitäkohtaan oikeutta eikä vuodatakkaan heidän viatonta vertaan.

Kului päivä, kului yö; tuli toinen päivä — — — heitä ei viedätelotettavaksi.

Ja sillä aikaa toivo yhä kasvoi ja vahvistui! —

Tuli pimeä, synkkä yö. Koko vankila nukkui raskaasti.

Väsyneinä, loppumattoman pitkästä kuoleman odottamisesta ylenkärsineinä, he olivat vaipuneet levottomaan, rauhattomaan uneen,eivätkä aavistaneet että kuolema oli niin lähellä, että ollaan tulossaheitä noutamaan.

Edellä kulki upseeri, luutnantti Petrow, johtaen Malo-Jaroslavinrykmentin 16:sta komppaniaa.

Nämät sotamiehet eivät tienneet mitään, he olivat jo illalla saaneetkäskyn olla valmiina tänä yönä viemään valtiollisia vankeja vankilastatoiseen. He eivät tienneet että menevät ihmisiä telottamaan.

Ja kun he astuivat sisään päärakennukseen, jossa kuolemaan tuomitutolivat, niin vankilassa muuten vallitseva kuolonhiljaisuuden äkkiäkeskeytti satojen jalkain töminä ja aseiden kalske; sotamiestenaskeleet kaikuivat kumeasti tässä hautakammiossa — — —

Ja silmänräpäyksessä vankila heräsi! — — — Oli ikäänkuin olisisähkövirta iskenyt nukkuviin vankeihin, ja he hyppäsivät kaikkivuoteiltaan — — —

Heille oli selvä mitä merkitsee tämä turmiota ennustava melu nointavattomaan aikaan.

Ja tällä kauhealla hetkellä, kun he tulivat tietoihinsa, kun heraskaasta, painajaisentapaisesta unesta siirtyivät vielä raskaampaanja hirmuisempaan todellisuuteen, tapahtui jotakin eriskummallista,kamalaa. Vankilassa nousi mieletön, epäinhimillinen kiljunta.

Paitsi kahdeksaa kuolemaan tuomittua siellä, vankilassa, oli vielämuutama sata valtiollista vankia, joita kukaties jonkun päivän perästäodotti sama kauhea kohtalo.

Kuului erinäisiä raivokkaita huutoja: "Toverit, tehkää vastusta! — — —Elkää antautuko elävinä pyövelien käsiin! — — — Tehkää vastarintaa! —— —

"Me autamme teitä kaikki! — — — Tappakoot teidät täällä, taistelussa —— — mutta elkää menkö telotettavaksi, — teurastettavaksi — niin kuinolisitte elävää lihaa! — — — Tehkää vastarintaa! — — — Vankila jymisi.

"Silloin vasta sotamiehet ymmärsivät mihin työhön heidät olilähetetty. Heidän mielensä kävi kaameaksi — — —

"Nähdessään sotamiesten masentuneen mielentilan luutnantti Petrowkohta komensi heidät menemään heille näytettyihin koppeihin jaottamaan tuomitut väkisin.

"Lukot rasahtivat, kuului kuinka ovet avattaessa kolisivat — — —ja nyt alkoi jotakin hirveätä, julmaa, jotakin, jota on mahdotonitselleen kuvitella ‒ ‒ ‒

"Kuolemaan tuomitut syöksyivät sotamiesten kimppuun, käsikahakkaan, —alkoi taistelu!

"Huudot kävivät kovemmiksi — — — Vankila vapisi epäinhimillisestäparkunasta, kuolemankäden tuskallisista huudoista.

"Muutamat, pitäen taistelua sotamiehiä vastaan toivottomana, juoksivatikkunain luo ja alkoivat iskeä päätään rautaristikkoon, toivoen sitensaavansa pikaisen kuoleman; toiset yrittivät heittäytyä pää edellämaahan yläparvelta, mutta sotamiehet estivät siitä.

"Sipol yksinään ei tehnyt vastarintaa; hän katseli ympärilleen kuinmielipuoli, mitään ymmärtämättä, ja hoki hiljaa itsekseen: 'Minä olenviaton, minä olen aivan syytön! Sen vannon!'"

Kovinta ja kestävintä vastarintaa teki Meijer. Hän oli äärettömänväkevä ja hyvin suurikasvuinen, ja kamppaili kauvan sotamiehiä vastaan.

Kopin pienuuden vuoksi sotamiehet eivät voineet käydä hänen kimppuunsakaikilta puolin ja käyttäen hyväkseen tällaisen aseman tarjoomia etujahän voitokkaasti torjui heidän hyökkäyksensä.

Hän ponnisti tappelussa viimeiset voimansa, toivoen tässäepätasaisessa taistelussa saavansa uljaana nähdä kuolemansa kasvoistakasvoihin!

Tämä taistelu oli hirvittävä: toiselta puolen kymmenittäin miehiäpistimet ojossa, kiväärin perillä iskien, toiselta — yksi kuolemaantuomittu, joka, hyvin tietäen että pelastusta ei löydy, että hänennyt täytyy erota elämästä, taisteli, aseinaan tuoli, pöytä ja lujat,terveet nyrkit.

Mutta taistelu oli epätasainen. Hänen voimansa heikontuivat; saivathänen kaadetuksi lattialle ja alkoivat julmasti piestä, kostoksi siitäettä hän oli tehnyt vastarintaa.

Senjälkeen sidottiin hänen kätensä ja jalkansa.

Kutakin kahdeksasta ympäröi rengas sotamiehiä; Meijer nostettiinseisaalleen, hänen jaloistaan otettiin köydet, ja kaikki vietiin,vartioston saattamina, ulos vankilasta.

Tämä oli tuskallinen, raskas hetki vankilan elämässä.

Niiden mieli, jotka elävinä jäivät koppeihinsa, oli kenties yhtäraskas kuin telotettavaksi vietyjen.

Kahdeksan kuolemaan tuomittua vietiin vankilan pihalle; sotamiehetympäröivät heitä kaikilta puolin. Valoisana raitana hohtitaivaanrannalla koittavan aamun sarastus, karkoittaen yön pimeyden jaruskollaan tervehtien uutta päivää — — —

Heidät vietiin, läpi koko kaupungin, Väinäjoen rantaan, miinaveneenankkuripaikalle. Tämä miinavene kuuluu Väinäjoen suussa 16—18 virstanmatkalla Riiasta sijaitsevaan Ustj-Dvins'n linnoitukseen. Senohjaamisesta pitää huolta neljä miinuria.

Tuomitut sijoitettiin miinaveneeseen; muutamat heistä yrittivätheittäytyä veteen ja Meijer alkoi taas tapella. Hän viskattiinuudestaan maahan ja hänen jalkansa sidottiin.

Vartiomies iski useampaan kertaan hänen päänsä lattiaan, saadakseenhänen makaamaan liikkumatta, mutta Meijer ei herennyt, vaan ponnistikaikki voimansa päästäkseen irti nuorista. Hän tuntui mielipuolelta.

Hänen silmänsä punottivat verestä, kasvot olivat, kuin järjettömän,käännetyt pyöveleihin ja niissä paloi himo repiä heidät kappaleiksi.

Sotamiehet sanoivat että hän todella olikin mennyt järjiltään eikäollut muiden tuomittujen kaltainen. Sipol pysyi, kuin ennenkin,erillään muista ja hoki hiljaa ja epäselvästi, ikäänkuin itsekseen:"Minä olen aivan syytön! Sen vannon!" — — —

Muut lauloivat vallankumouksellisia lauluja, rohkaisten toisiaan.

Oli jo täysi päivä, vaikka aurinko ei vielä ollut kohonnut näkyviintaivaanrannan takaa, kun miinavene saapui Väinäjoessa, lähellä merta,sijaitsevan Manusholm'an saaren rantaan.

Tämä on vähäinen saari, jonka eteläosassa asuu kalastajia japohjoisessa on Ustj-Dvina'n linnoitukseen kuuluvia linnakevarustuksia.Siellä on myös kirkko.

Miinavene laski rantaan saaren pohjoisreunalle, lähellä linnaketta jasen uupuneet vangit vietiin maihin. Sama vartiosto kuljetti heidätsaaren merenpuoleisessa osassa olevalle hietanummelle.

Oli tyyni, ihana aamu. Nousevan auringon ensimäiset säteet loivatiloisen hohteensa lavealle ulapalle, pieninä, kimaltelevina säkeninäheijastuen hiljaisesta aallokosta.

Hopealta hohtavan veden reunustaman hiekkaisen rannan hiekkajyväsistäsamaten heijastuivat vastaheränneen Toukokuun aamun kultaiset säteet.

Luonto riemuitsi! Se ei huomannut, ei tahtonut huomata ihmistenjulmuutta, häijyyttä, vääryyttä, se tahtoi lahjomattomallahyväilyllään, lämmöllään, sirolla kauneudellaan palkita poloisia näinäelämästä eroamisen raskaina hetkinä.

Mutta erityisen raskasta oli erota elämästä juuri tänä ihanana aamuna!Erityisellä voimalla nousi väkivaltaista kuolemaa vastaan nuorenihmisen tulta ja eloa hehkuva luonto; erityisen vahva oli halu elää jataistella — — —

Tuomittuja kiirutettiin telotuspaikalle. Telotus tuli tapahtumaanmyöhemmin kuin piti; aurinko nousi yhä korkeammalle ja tämä verinenasia olisi pitänyt päättyä jo aamuhämärässä.

Lähellä näkyi jo kahdeksan hiekkaan kaivettua paalua, niiden viereenoli luotu kuopat. Ruumisarkkuja ei ollut.

He vietiin telotuspaikalle, ja alettiin sitoa heitä paaluihin.

Tuli kauhea hetki. Sipol syöksyi, silmissään mieletön katse,ustj-dvinalaisten jalkaväkisotamiesten kimppuun, jotka häntä köyttivätpaaluun, huutaen heille jotakin; kuului erinäisiä sanoja: "minä olensyytön! Mistä syystä? Mistä syystä?" Mutta kun nuorat yhä kireämminkiertyivät hänen ruumiinsa ympäri ja solmu oli lopullisesti vedettyumpeen ja jo tahdottiin heittää hänen päähänsä säkki, niin hän,hulluna, yritti hampaillaan purra erästä sotamiestä, ymmärtämättä enäämitä hän teki.

Hän oli tällä kauhealla hetkellä menettänyt järkensä! — — —. Vaahtovyöryi hänen huuliltaan, ja nuorain kiristämänä hän kuoli, hirveitätuskia kärsien.

Toiset tuomitut pyysivät että sotamiehet eivät sitoisi heitä paaluuneivätkä panisi säkkiä heidän päähänsä. Sotamiehet vastasivat etteiheillä ole tähän oikeutta ja jatkoivat työtänsä.

Meijeriin nähden asia ei käynyt niinkään yksinkertaisesti: täytyikäyttää suurta voimaa ja lyöntejä ennenkun hän saatiin köytetyksihäpeäpaaluun.

Jalkaväkisotamiehille hän huusi:

— Muistakaa! Teille, sotamiehille, tulee paljon huonompi olo kuinmeille! Meidän veremme tulee pyövelien päälle! — — —

Suurella vaivalla saivat ustj-dvinalaiset jalkaväkisotamiehetheitetyksi hänen päänsä ympäri säkin; hän yritti, samoin kuin Sipol,karata heidän päällensä, koettaen iskeä hampaansa käsiin, jotka häntä,sitoivat paaluun.

Senjälkeen heille luettiin tuomio, paalujen eteen asetettiinMalojaroslavin rykmentin 16:sta komppania, ja luutnantti Petrowkomensi:

”Pli” ‒ ‒ ‒

Pamahti kolme yhteislaukausta. Ruumiit viskattiin paaluineen kuoppaanja niiden päälle luotiin jokihiekkaa — — —

Kaikki jäljet olivat kadonneet, hiekka kimelteli, kuten ennenkin,kirkkaana paistavan auringon säteissä, ja iloiset laineet vyöryivätyhä samalla tavoin kohti merta, vallattomina ajaen toisiaan takaa.

Vaan Malojaroslavin rykmentin sotamiesten sieluista tämän verisenrikoksen jäljet eivät kadonneet, heidän, jotka tahtomattaan olivatampuneet kuoliaaksi syyttömiä ihmisiä. Tämän veren vuodatettuaan hekävivät kovin alakuloisiksi.

Kun he poistuivat mestauspaikalta heidän korvissaan vielä kaikuivatammuttavien huudot; heidän silmänsä näkivät yhä mielipuolen Sipolinjärjettömät katseet ja kaikki tämän nykyaikaisen telotuksen kamalankuvan erityiskohdat.

He eivät jaksaneet vaijeta kaikesta siitä, mitä he tämän yön kestäessäolivat havainneet, nähneet, tunteneet, ja huojentaakseen sydäntänsähe kertoivat tovereilleen, muille sotamiehille kärsimyksistään jaepäilyistään, joita heidän tekonsa oli heissä synnyttänyt.

Eräältä näistä sotamiehistä, jotka olivat kuulleet toverientunnustuksen, ja joka itse kuuluu vallankumoukselliseen järjestöön,minä olen saanut kuulla heidän raskaasta mielentilastaan ja telotuksenkaikista erityiskohdista.

Hän kertoi:

Sotamiesten mieli oli niin raskas, epäilykset olivat siihen määräänpäässeet heissä valtaan, että jos ampujien joukossa olisi löytynytyksikin uskalikko, joka olisi huutanut: "Pojat, elkää ampuko!" — niinkukaan ei olisi ampunut.

"Niin — jatkoi sotamies — jos olisi löytynyt meidän joukossammesellainen rohkea mies, joka tämän olisi tehnyt, niin me kaikkiolisimme jälestäpäin häntä kiittäneet, eikä meidän olisi tarvinnutkantaa sielussamme tätä hirveätä taakkaa".

Balmasjowin ja Kaljajewin telotus

ENSIMÄINEN LUKU.

Balmasjowin telotus.

Samoillessani kuukausmääriä pitkin Jakutskin alueen synkkiä, autioitaaarniometsiä, oli minulla useasti tilaisuus kuulla PähkinälinnalaisenP:n vilkkaita ja suoria kertomuksia; P., joka, samoin kuin minäkin,oli karkoitettu maasta, oli viettänyt Pähkinälinnan linnoituksessa,yksinäisessä vankikopissa, noin kolmetoista vuotta.

Hänen tyynet, suurimmassa määrin yksinkertaiset ja koruttomatkuvauksensa itse linnoituksesta, elämästä, ankarastaolojärjestelmästä, sekä luonteenkuvauksensa vangeista, jotka olivatsaaneet nääntyä siellä kolmattakymmentä vuotta, tekivät raskaan,masentavan vaikutuksen.

Häntä kuunnellessa tuntui toisinaan siltä kuin tämä ei olisi; elävän,tunteitaan ja ajatuksiaan kertovan ihmisen puhetta, vaan ikäänkuinkivisestä ruumisarkusta nousseen, hautakammiosta riuhtoutuneenruumiin, joka meille, elämän iloja, auringon lämpöä nauttivilleihmisille lukee muinoisten kärsimystensä ja toiveittensa aikakirjaa.

Häntä kuunnellessa alkoi hävettää omaisten ja muiden puolesta, jotkanauttivat elämän mukavuuksia ja etuja, nauttivat luonnon ihanuudesta,musiikista ja kaikesta, mikä tekee elämän niin rikkaaksi ja kauniiksi.

Ja tällaisina hetkinä, kun näin tuli katsoneeksi sieluunsa, nämätyksinkertaiset kertomukset linnoituksesta, hallinnollisen mielivallankaikista kauhuista, kivisessä haudassa näin pitkän ajan kuluessanääntyvien ihmisten synkistä, äärettömän pitkistä päivistä, tunkivatsyvälle sydämeen ja painuivat tarkasti mieleen.

Näitä kertomuksia kuunnellessani näin kuolleiden vapaudensankarienhaamut, heidän, jotka eivät olleet voineet kestää ankaranolojärjestyksen koko raskautta; he olivat kuolleet taistellessaanhallituksen sortoa ja linnoituksen hallinnon mielivaltaa vastaan sekäparantaakseen vankien oloja. Näin niiden haamut, jotka olivat tulleettelotetuiksi tässä kauheassa linnoituksessa, josta kahdentoista vuodenkuluessa ei ollut päässyt kenenkään kuuluville yksikään ihmisääni,yksikään kuolevan huokaus.

Linnoituksen kaikilta puolin veden ympäröimät kivilohkareet pitivätlujasti salassa hallituksen mielivallan, jonka kanssa olivat liitossa.

Ensimäisten kahdentoista vuoden kuluessa siitä kun linnoitukseen olituotu ensimäinen joukko valtiollisia, näiden paksujen muurien yli eitunkeutunut ulkomaailmaan mitään elon merkkiä; niiden yli ei tullutmitään, mikä olisi kertonut siitä hirveästä salaisuudesta, joka niidensisäpuolella eli.

Nämät muurit vaikenivat niinkuin vaan kivet voivat vaijeta.

Ja niinpä ensimäiset sieltä lentäneet keväiset pääskyset kertoivatsinne jääneistä tovereistaan, jotka vielä olivat elossa, muttayksinäisyydestä nääntyneinä; nämät pääskyset olivat neljä toveria,jotka sieltä oli lähetetty rangaistus-asutuksiin Jakutskin alueelle,ja joihin minä maanpakolaisuudessani ollessani jouduin tutustumaan.

Kuunnellessani näitä kertomuksia aarniometsissä, meidän yhdessäsamoillessamme, en kertaakaan voinut kuvitella mielessäni että tämähistoriallinen linnoitus niin pian lakkautetaan. Minä en rohjennutedes uneksia saavani niin pian nähdä sen, ei ulkopuolelta, kutenennen, Nevalla ja Laatokan järvellä matkustellessani, vaan että tulenkäymään itse linnoituksen sisään, sen pihalle, ja saan nähdä toverinija kaikkien muiden vankien vankihuoneet.

Astuessani veneesen, jolla minun piti soutaa saarelle, sydämenivaltasi levottomuus. Minullahan ei ollut keneltäkään lupaa tarkastaalinnoitusta, kukaan ei ollut minua siihen valtuuttanut. Minulla eiollut mitään, paitsi suurta haluani saada nähdä se, nähdä telotettujenhaudat, hengittää tätä ilmaa, joka oli täynnä entisiä kärsimyksiä. Eiedes ollut minkäänlaista suosituskirjettä linnoituksen komentajalle.Oli ehkä vaaranalaista käydä tämän salaperäisen linnoituksen sisäänkun ei ollut mitään muuta kuin ainoastaan halu nähdä se, muttaparemman puutteessa oli pakko tehdä niin.

Kun olimme kiertäneet kivisen aallonsärkijän, jota vastaanmurskaantuivat järven aukealta ulapalta vyöryvät iloiset aallot, minäkysyin soutumieheltäni:

— Sanokaapa, luuletteko että minun sallitaan tarkastaa linnoitusta?

Kuullessaan kysymykseni hän kohotti päätään, alkoi soutaa hiljemmin javastasi välinpitämättömällä äänellä:

— No jos on lupa päällystöltä, paperi, — silloin kyllä sallitaan,lasketaan sisään.

— No, eikö sitte ilman paperia lasketa? Siellähän ei nyt ole ketäänvankina, vankilahan on jo, lakkautettu, miksikäpä siis ei laskettaisi?— jatkoin minä kyselemistäni.

— Niinhän se kyllä on, mutta parempi kumminkin olisi jos teillä olisipaperi. Minä olen jo hyvin pitkän ajan ollut täällä soutumiehenä,olen kuljettanut sinne paljon väkeä, kaikellaista, mutta itse enole mennyt saarelle laituria edemmäs. Peloittaa! Jumala varjelkoonjoutumasta tekemisiin tuon väen, santarmien, kanssa; parempi onpysyä loitommalla, voisi tapahtua että jos kerran menee sinne,linnoitukseen, ei enää pääsekään tulemaan sieltä ulos! Ei, parempi onolla kokonaan poikkeamatta sinne!

Hetkisen vaijettuaan hän kysyi:

— Entäs te, herra, missä asioissa te olette menossa sinne?

Minä jouduin hämilleni, en tiennyt mitä vastaisin; ensisilmänräpäyksessä pelkäsin sanoa hänelle meneväni sinne asiatta jailman paperia yksinomaan nähdäkseni missä ja minkälaisissa oloissaolivat olleet minulle rakkaat henkilöt.

Pelkäsin senvuoksi että hän ehkä oli häijy ihminen ja estäisi minuatäyttämästä tehtäväni, mutta nähtyäni nämä yksinkertaiset kasvotleveine harmahtavine partoineen ja sinisine silmineen minä heti tunsinhänen tehneen kysymyksensä ilman minkäänlaista sivutarkoitusta, ilmanpahaa aikomusta, yksinkertaisesti vaan inhimillisestä uteliaisuudesta.

Minä vastasin hänelle ja pyysin neuvomaan mitenkä minun olisitoimittava saarelle astuttuani.

"Menkää sisään portista, se ei ole kaukana laiturista, siellä teidätvarmaankin ottaa vastaan santarmi, sanokaa asianne hänelle, sittesaatte nähdä; jollette pääse — tulkaa taas takaisin, minä odotan teitälaiturilla — vien teidät takaisin".

Tämän sanottuaan venemies alkoi soutaa lujemmin; tällä kohdalla kävivahva virta ja hän sai vaivoin veneen kulkemaan.

Ihana keväinen aurinko loi kirkkaan, iloisen valonsa edessämmesiintävän, äärettömän järven lavealle ulapalle. Keveät laineetloiskivat iloisesti veneen syrjiä vastaan, hiljaan sitä kiikutellen.Aamu oli ihana, lämmin. Se teki ihmisen reippaammaksi, pakoittihengittämään syvälle keuhkoihin höyryävää, tuoksuvaa, viileätäaamuilmaa.

Ja tämä aamu ja tämä suloinen luonto vielä enensivät surua jakäsittämättömän kaihon tunnetta, joka valtasi mielen katsellessasuunnattomia kivisiä muureja leveine tornineen kulmilla sekäampumareikineen, jotka ilman sanoja puhuivat siitä historiallisestamuistopatsaasta, joka niin kauvan oli ollut hallitusvallan tukena.

Kun vene oli saapunut vähäisen, puusta tehdyn laiturin rantaan, näyttisoutaja minulle mitä tietä minun oli mentävä, nousten sitä vartenyhdessä minun kanssani kunnaalle. Siinä kasvoi muutama vaivainen puuja vähäisiä pensaikkoja, ympärillä kasvoi tiheä, pitkä ruohikko; senläpi kiemurteli kapea polku, joka selvästi osoitti mitä tietä minunoli kulkeminen.

Venemies meni takaisin veneeseensä; hän oli päättänyt kärsivällisestiodottaa palaamistani eikä tahtonut seurata minua linnoitukseen.

Minä menin sisään tornin portista, jonka yläpuolella prameili mustakaksipäinen vaakuna ja päällekirjoitus "Keisarinportti".

Portissa minä en kohdannut ketään, ja menin edemmäs. Kuljettuanipimeän tornin läpi minä tulin isolle, valoisalle pihalle, jossakasvoi puita ja tiheät ruohoa. Pihalla oli kaikki hiljaista,rauhallista, kuollutta. Ei näkynyt yhtäkään ihmissielua. Varpuset vaansirkuttelivat puissa. Vasemmalla komeili kirkko, auringonpaisteessaloistavine kultaisine ristineen; portti käytävästä oikealla javasemmalla oli pitkin linnoituksen muureja rivi valkeiksi maalattujakasarmeja, arvatenkin santarmien asuntoja, ja vasemmalla puolella,kirkon takana, kohosi punainen, uusi, kaksikerroksinen rakennus.

Muistellen toverini kertomuksia minä arvasin että tämä juuri oli samavankila, jossa vangit nääntyivät, ja lähdin käymään sinne päin.

Yksin astuessa pitkin tämän pihan kivilaattoja, keskelläruohikkoa, ainoatakaan ihmissielua kohtaamatta, tuntui tavallaankäsittämättömältä, omituiselta, minkätähden sellaista linnoitustaei kukaan ole suojelemassa. Ennen, vielä muutama kuukausisitten, ei yksikään ihmissielu voinut edes lähestyä linnoituksenmuureja herättämättä koko sen hallinnon levottomuutta. Sensalaisuuksia suojeltiin juuri ankarasti, ja käytettiin tätä vartennykyajan tekniikan välikappaleita: telefoonia, sähkölennätintä,sähkösignaaleja; linnoituspalvelusta varten ylläpidettiin ääretönjoukko santarmipalvelijoita, jotka, ankarassa koulussa opittuaanvaikenemaan ja kätkemään itseensä mitä olivat nähneet, eivät näidenlujien muurien ulkopuolella antaneet ilmi sanaakaan salaisuudesta.He elivät täällä, niiden sisäpuolella, eräät heistä aina siitäajasta asti kun tänne alettiin tuoda valtiollisia vankeja, s.o.kolmattakymmentä vuotta, olivat täällä vanhenneet ja tottuneettoimeensa ja tehtäväänsä.

Ja nyt ei salaisuutta enää ole olemassa. Santarmit on lähetettypois, linnoitusta ei varjella ja ainoastaan kiviset muurit,ristikot, rautaovet ja sisäaitaukset ovat todistuksena läheisestämenneisyydestä, puhuvat siitä ettei tämä salaisuus vielä ole kuollut,että se on elävänä ihmisissä ja mykissä todistajissa, joita ei vieläole hävitetty, ja että se pian tulee olemaan koko kansan omaisuutena.

Kuljeskeltuani hiukan aikaa pitkin pihaa minä näin santarmin ja meninhänen luokseen. Hänen kylmään, viralliseen kysymykseensä:

— Mitä te täällä etsitte? minä vastasin että tämä historiallinenpaikka herättää minussa suurta mielenkiintoa ja että minä, tietäenettä linnoitusta nykyään pidetään lakkautettuna, olin päättänyt tullasitä katsomaan.

Tähän santarmi vastasi että kuukausi takaperin todellakin annettiinkatsoa linnoitusta, silloin kun siellä vielä olivat entisetvirkailijat, mutta että nyttemmin, kun kaikki ovat uusia, ei enäälasketa ketään.

— Päällikkökunta ei salli, toisti hän painavasti.

Minua alkoi harmittaa ja minä koetin huomauttaa hänelle että olintullut pitkän matkan päästä tätä tarkoitusta varten ja että olisiikävää palata tyhjin toimin, ja pyysin hänen laskemaan minut taikkahankkimaan minulle luvan päällikkökunnalta.

Jonkun minuutin ajan verukkeita tehtyään hän tuli armolliseksi jalähti näyttämään minulle linnoitusta. Keskustelustamme kävi selvilleettä hän oli palvellut täällä aina siitä asti kun uusi vankilarakennusoli valmistunut, s.o. kolmattakymmentä vuotta, oli ollut läsnä kunBalmasjow ja Kaljajew telotettiin, muisti hyvin kaikki vankien elämänerityisseikat, ja minä pyysin hänen muistelmistaan kertomaan näidenvapauden marttyyrien viimeisistä hetkistä ja kuolemasta.

Hän myöntyi kernaasti, puhui heistä suurella kunnioituksella, sanoenheidän olleen ihmeellisimpiä, harvinaisimpia ihmisiä, mitä hänelämässään oli tavannut; tuli aivan intoihinsa ja alkoi kertomuksensaBalmasjowista.

— Tulkaapa, minä näytän teille sen paikan, johon hän sijoitettiinkun hän tuli Pähkinälinnan linnoitukseen — aloitti santarmi javei minut pienen, valkean, yksikerroksisen rakennuksen luo, jossaoli kansliahuoneusto. Me kävimme sisään; ensimäisessä huoneessaoli muutama pöytä, sen lattialla paperiläjiä; toisessa huoneessasamanlainen epäjärjestys, kaikkialla sikin sokin arkisto-asiakirjoja.

Tähän huoneesen sijoitettiin Balmasjow ja siellä hän sai istua kokopäivän, kunnes tuli pimeä. Santarmi, sama jonka kanssa minä nytkeskustelin, oli saanut tehtäväkseen vartioita häntä ja hän istuikoko ajan hänen kanssaan samassa huoneessa; viereisessä huoneessataas oli muita santarmeja. Hänet oli tuotu varhain, kello 9 aamulla,mutta häntä ei oltu heti voitu sijoittaa siihen, vanhassa vankilassaolevaan koppiin, johonka oli käsketty hänet viedä ja jossa kaikki jooli valmiina, senvuoksi, että olisi täytynyt kulkea uuden rakennuksenikkunain ohi, joista vangit olisivat saattaneet hänet nähdä.

Balmasjow näytti väsyneeltä. Hän oli saanut kulkea kauvanhöyrylaivalla Pietarista sentähden että sen kulkua Nevalla olihäirinnyt jo alkanut jäiden lähtö. Tämä tapahtui Toukokuun 2:napäivänä. Häntä kuljetettiin jokipoliisin höyrylaivalla, jota saattoikaksi muuta samanlaista höyrylaivaa, ja joka paikasta, missä löytyisähkölennätinasema, ilmoitettiin Pietariin, poliisidepartementtiin,että siihen paikkaan asti Balmasjow oli onnellisesti saapunut.Laatokasta tulevat jäät häiritsivät suuresti kulkua, täytyi sillointällöin tehdä pysäyksiä, sysätä tangoilla syrjään jäälohkareita jaavata tie kasaantuneiden jäiden läpi, mutta pitkien ponnistustenjälkeen kaikki kolme höyrylaivaa onnellisesti saapuivat linnoituksensatamalaiturin ääreen ja luovuttivat Balmasjowin vahingoittumattomanalinnoituksen hallinnolle.

Santarmin huomion oli erityisesti vetänyt puoleensa hänen väsynyt,uupunut ulkomuotonsa. Raitis joki-ilma, matkustus senjälkeen kunhän sitä ennen oli kauvan aikaa istunut yksin vankikopissa, oliheikontanut, uuvuttanut hänen organisminsa. Vahvistettuaan itseäänruoalla ja hiukan levättyään hän alkoi tehdä santarmille kysymyksiävankilajärjestyksestä ja vangeista ja hallinnosta.

Tästä keskustelusta santarmi huomasi ettei Balmasjow itse ollut täysinvakuutettu siitä, että hänet oli tuotu tänne telotettavaksi, eikäsantarmi muuten itsekään vielä varmaan tietänyt telotetaanko Balmasjowvai eikö. Mitään telotusta koskevia määräyksiä ei oltu annettu; olipäinvastoin käsketty valmistamaan häntä varten yksinäinen koppisamassa, linnoituksen kulmassa olevassa, vanhassa rakennuksessa, jossaolivat istuneet vangittuina Ivan Antonovitsj ja Pietari I:sen puolisoJevdokia Lopuhin. Kaikki tämä antoi tukea sille ajatukselle että häntäkukaties ei teloteta.

Tosin kyllä santarmi tiesi että jo kaksi päivää sitä ennen olilinnoitukseen tuotu pyöveli, jota etupäässä käytettiin valtiollistentelotusten täytäntöön panoa varten, poliisidepartementin palveluksessaoleva Aleksander Aleksandrovitsj Filipjew, mutta tämä seikka ei vielätodistanut että telotus ehdottomasti tulisi tapahtumaan, vieläpätapahtumaan jo seuraavana päivänä aamunkoittaissa.

Tämä pyöveli Filipjew oli asettunut asumaan santarmin luo, jonkakanssa nyt keskustelin, ja sai häneltä ruoan, teen ja muuntarpeellisen ylläpidon. Santarmin oli onnistunut läheisestitutustua häneen ja oppia hänet tuntemaan. Syntyperältään hän olikasakka ja asui Kaukasiassa, josta hän kutakin eri telotusta vartentuotiin vahvan saattojoukon vartioimana. Kustakin telotetustapoliisidepartementti maksoi hänelle 100 ruplaa.

Pyöveli Filipjew oli kertonut santarmille että hän itse oli vuonna1880 tullut tuomituksi kuolemaan, mutta kun hän oli tarjoutunuttelottamaan koko elämänsä ajan kuolemaan tuomittuja valtiollisia, niinhänet oli armahdettu ja lähetetty takaisin kotiseudulleen, jossa hänensenjälkeen täytyi asua poliisin valvonnan alaisena.

Tässä santarmi lausui mielipiteenään että Filipjewin sanoihin tuskinvoi täysin luottaa, hän kun mielellään kerskaili ja höysteli puheitaanvalheilla. Santarmin sanojen mukaan Filipjew oli tehnyt erinomaisenvastenmielisen, ilettävän vaikutuksen; hänen etelämaalaisen tummissa,kaunispiirteisissä kasvoissaan oli jonkunlainen julma, raatelevaapetoa muistuttava ilme.

Hänen pitkästä, lujarakenteisesta, voimakkaasta vartalostaan saattoipäättää hänellä olevan suuret ruumiinvoimat; että niin olikin laitasen hän todisti Kaljajewiä telottaessaan.

Hän oli silloin ollut vahvasti juovuksissa. Pantuaan silmukanKaljajewin kaulaan hän ei vetänyt nuoraa kireelle, vaan ainoastaansen verran, että kun se pingottui niin Kaljajewin ruumis putosi hyvänkappaleen alemmas ja hänen jalkansa koskivat mestauslavan permantoa;hänen ruumiinsa alkoi heti vapista suonenvedon kouristuksissa,saattaen läsnäolevat kauhuun. Muiden muassa oli läsnä vapaaherraMedem, joka kiukkuisena huusi hänelle haukkumasanan; silloin Filipjewsieppasi käteensä nuoran toisen pään ja kohotti voimakkaallaruumiinliikkeellä vaivatta ilmaan kuolemankouristuksissa kamppailevanKaljajewin, jouduttaen siten hänen kuolemaansa.

Tämän pyövelin suurissa, ulospäin pullistuneissa silmissä olijonkunlainen julma, rikoksellinen ilme; oli vastenmielistä katsoa,häntä silmiin, ja tämä santarmi oli hänen kanssaan keskustellessaan,aina koettanut kääntyä syrjään.

Filipjew joi vahvasti, kerskaili kernaasti ja kertoeli itsestäänkaikellaisia perättömiä seikkoja. Kaljajewin jälkeen hän Pähkinälinnanlinnoituksessa telotti Wasiljewin, joka oli tuomittu kuolemaan siitäettä hän Elokuussa 1905 oli Pietarissa tappanut pristavin apulaisen,sekä Gersjkewitsjin, joka oli tuomittu hirtettäväksi pristavia vastaantekemästään murhayrityksestä ja talonmiehen taposta. Hänen piti myöshirttää meriluutnantti Schmidt, mutta tuli matkalla haavoitetuksi eikäsenvuoksi voinutkaan täyttää velvollisuuttaan.

Nyt, joku päivä takaperin, oli sanomalehdissä luettavana seuraavansisältöinen lyhyt uutinen.

"Dagestanin alueelta, Petrowskista ilmoitetaan: Vankilassa on tapettupyöveli, kubanilainen kasakka Filipjew, jota muka irtolaisenavankikyydillä kuljetettiin, vahvan saattojoukon vartioimana,Transkaukasiaan. Vangit tunsivat hänet. Tämä oli sama pyöveli,jonka piti teloittaa meriluutnantti Schmidt ja joka, ennenkun pääsiBeresaniin asti, tuli haavoitetuksi Novorossijskissä". ("R. SL.").

Ja tämä kubanilainen kasakka Filipjew on juuri sama pyöveli, jokatelotti Balmasjowin ja Kaljajewin ja joka nyt jo on saanut palkkansa.

Keskustellessaan santarmin kanssa tässä kanslian viereisessäpienoisessa huoneessa Balmasjow kysyi häneltä tapahtuuko valmistuksiatelotukseen; tähän santarmi varmuudella vastasi ettei mihinkäänvalmistuksiin ollut ryhdytty, kuten laita tosiaan olikin.

Tämän seikan johdosta Balmasjow suuremmalla varmuudella otaksui ettätelotus oli lykätty tuonnemmaksi ja hän alkoi tarkemmin tiedustellavankien oloja, kysyi annetaanko heille kirjoja, kauvanko he saavatkävellä, yhdessäkö vai erikseen, osoitti sanalla sanoen suurtahuomiota linnoituksen elämään nähden, ikäänkuin odottaen saavansajäädä tänne asumaan, yhdessä täällä jo olevien toverien kanssa.

Tultuaan huomaamaan että häntä pidetään kauvan kansliassa eikäviedä koppiin, hän kysyi santarmilta mistä syystä häntä pidetääntäällä ja onko hänen koppinsa valmis. Santarmi vastasi että koppialaitetaan kuntoon, mutta ei uudessa rakennuksessa, jossa vangit ovat,vaan vanhassa, yksinkertaisessa, pienessä rakennuksessa, ja ettäse illalla tulee aivan valmiiksi ja hän viedään sinne. Balmasjowihmetteli että minkätähden hänet sijoitetaan juuri tähän erilläänolevaan rakennukseen eikä yhteiseen, jossa kaikki muut ovat, ja tämäasianhaara saattoi hänet hiukan levottomaksi.

Kohta pimeän tultua, noin kello 9 aikaan illalla, hänet vietiinkoppiin. Hänen täytyi käydä uuden rakennuksen ohi ja sieltä muutamatvangit näkivät hänet; senjälkeen hänet vietiin Wera Fignerin puutarhanohi ja sivuportin kautta vanhan vankilan, korkean kivimuurinympäröimälle, sisäpihalle.

Käydessään tämän nuorta ruohoa kasvavan pihan poikki hän ei voinutajatella että tähän samaan paikkaan tämän lyhyen toukokuunyön kuluessahäntä varten pystytetään mestauslava ja että hän aamulla hirtetään.

Hän vietiin vähäiseen, yksikerroksiseen, hyvin pitkään rakennukseen;pitkin sen toista reunaa, samalla puolella, josta Balmasjow astuisisään, kulki läpi koko rakennuksen valoisa korridoori jossa olivatvankikoppien ovet. Näiden koppien ikkunat ovat linnoituksen muuriinpäin, joka kulkee pitkin Nevajoen väylää. Balmasjowin koppi olilähellä sitä koppia, jossa oli nääntynyt Ivan Antonovitsj; senikkunasta näkyi Jevdokia Lopuhinon kammio, jonka toinen ikkuna oliNevaan päin ja josta oli ihana näköala rannalle ja Laatokan järvenlavealle ulapalle; tämä ikkuna oli kumminkin sittemmin muurattu umpeen.

Tultuaan koppiinsa ja tarkastettuaan minkä näköinen se oli, Balmasjowpitemmittä mutkitta alkoi riisua vaatteensa ja meni tyynesti levolle.Hän vaipui syvään, terveeseen uneen, uupuneena väsyttävästä matkastaja uuden vankilan häneen tekemistä vaikutelmista. Hänen nuoren,voimakkaan ruumiinsa tempasi valtaansa syvä uni.

Mutta hän ei nukkunut kauvan. Kohta päivän noustua, kun auringonensimäiset säteet sukelsivat järven laveaan selkään, tuskin vieläkohoten veden pintaa korkeammalle, kopin ovi aukeni ja sisään astuiparaatipukuun puettu upseeri, lausuen:

— Herätkää. Kohta teidät telotetaan. Valmistautukaa — — —

Hypäten vuoteeltaan, ymmärtämättä missä hän oli, kuka hänen edessäänseisoi, mitä hänelle puhutaan, Balmasjow ensi silmänräpäyksessä, juuriunesta herättyään ei voinut käsittää mitään. Sitte hän yht'äkkiä,ikäänkuin tahtomattaan, aukasi silmänsä selälleen ja koko hänen unensalensi pois, kuin kädellä pyyhkäistynä, — hän näki tämän upseerintakana papin, risti käsissään, ja vielä etäämpänä korridoorissa,avoimen oven vieressä, punaiseen paitaan puetun miehen.

Silloin Balmasjow heti ymmärsi keitä nämä olivat ja mitä vartenhe olivat tulleet, mitä varten heidän oli pitänyt häiritä hänenaamu-unensa. Vaijeten, ilman kiirettä hän alkoi pukeutua, tuntienitsensä täysin lujaksi ja levolliseksi.

Kun hän oli valmiiksi pukeutunut kääntyi upseeri hänen puoleensasanoen:

— Valmistautukaa kuolemaan, tässä on pappi — — — hän antaa teille
Herran ehtoollisen.

Tähän Balmasjow vastasi hiljaisella, lujalla äänellä:

— Kuolemaan minä jo olen valmis — — — Herran ehtoollisesta kieltäydyn.

Kului muutama silmänräpäys. Pyöveli tuli sisään ja kysyi, astuen
Balmasjowin luo nuora kädessään:

— Minä tahdon sitoa teidän kätenne, ettekö tee vastarintaa?

— En, — Balmasjow vastasi, — sitokaa.

Hän pani käsivartensa ristiin selkänsä taakse, kääntyi selinpyöveliin, asettui itse ikkunan luo ja suuntasi liikkumattomanakatseensa taivasta kohden.

Pieni palanen taivasta näkyi linnoituksen korkean homeisen muurinja tämän ikkunan välillä. Levälleen avatut silmät, siniset kuinitse taivas, suuntasivat katseensa yhteen pisteesen, kasvoissa olimiettivä, keskittynyt ilme; näytti siltä kuin olisi hän kokonaanjohonkin poistunut, vaipunut johonkin kaukaisiin, tuntemattomiinajatuksiin, ikäänkuin olisi hän siirtynyt toiseen, pilventakaiseenmaailmaan. Hän ei enää nähnyt mitä hänen ympärillään tapahtui, hän eihuomannut että pyöveli tällä hetkellä toimeliaana sitoi hänen kätensänuoralla selän taa ja veti nuoran vahvaan solmuun.

Ympärillä vallitsi kuolon hiljaisuus; kuului vaan nuoran hankaaminenja voimiaan ponnistavan pyövelin ähkinä.

Syvälle oli santarmin mieleen juurtunut tämä mieltä järkyttävä hetki,jolloin pienessä vankikopissa, keskellä sanatonta ryhmää, pyövelintarmokkaasti työskennellessä, soreana seisoi solakkavartaloinennuorukainen, jonka kalpeita, kauniita kasvoja valaisi kirkkaantoukokuunaamun hohde, ja hänen muistoonsa oli jäänyt hänen kirkaskatseensa, joka tarkkaavaisena oli tähdätty ikäänkuin eloon herännyttäpäivää kohden.

Tätä tunnelmaa enensi erityisesti se, että vieressä, lähellä pyövelinveristä paitaa, seisoi tummassa papinviitassaan kirkon palvelija, jokahänkin oli kiintynyt katselemaan tämän ihmisen joka toisella jalallaanjo seisoi haudassa, viimeisiä elon ilmauksia. Kultainen risti, jotahän piti käsissään, alleviivasi vielä enemmän sitä ristiriitaa,joka oli olemassa jumaluuden aatteen, veljellisen rakkauden lihaksitulemisen, ja pyövelin julman, kiireellisen työn välillä — ‒ ‒

Mitä ajatteli tällä hetkellä Balmasjow? Mihin suuntasi hän viimeisenkatseensa? Kenties muisteli hän tätä sinistä taivasta katsellessaanäitiään, isäänsä, jotka tulevat itkemään kuumia kyyneleitä rakkaanpoikansa kuoleman johdosta. Vai oliko hän ajatuksissaan kokonaansiirtynyt pilventakaiseen maailmaan, kiintynyt katsomaan siirtymistätästä raskaasta, tuskallisesta elämästä olemattomuuden rauhalliseentilaan, nirvanaan — — —

Nuorukaisparka! Hänen heräämisensä oli niin äkillinen ja niin kauhea.Heittäytyessään syvän, nuoren unen helmaan hän ei ajatellut että hänennukkuessaan häntä varten rakennetaan mestauslava. Hänen korvansaeivät kuulleet kirveen iskuja eikä lautojen naulaamisesta syntynyttäkalketta. Hänen levollista untaan ei häirinnyt ainoakaan ääni, javasta herätessään hän näki kovan todellisuuden.

Kädet sidottuina hän vietiin mestauslavan luo, samalle pihalle, jonkapoikki hän oli käynyt edellisenä iltana, jolloin siinä ei vielänäkynyt mitään tästä kauheasta telineestä. Kaksi arsinaa maasta kohosimusta lava; sen reunojen vieressä oli kaivettu maahan kaksi noin3 sasjenin [sasjenj — venäläinen syli = 3 arsinaa = 2,134 metriä.Suom. muist.] korkuista tolppaa, joiden päällä oli poikkipuu.Santarmin sanojen mukaan näitä tolppia tavallisesti säilytettiinlinnoituksessa telotusten väliaikoina. Lavalle vei pienet, vartavastenrakennetut portaat. Ensimäisenä nousi lavalle pyöveli, hänenjälkeensä Balmasjow ja heidän perässään pappi. Läsnä oli vieläviisi linnoituksen upseereista, Pähkinälinnan kaupungin edustaja,prokuraattori ja muutama santarmi. Pyöveli oli puettuna punaiseenpukuun: leveät housut, paita, lakki — kaikki oli neulottu punaisestapuuvillakankaasta. Tämä oli hänen virkapukunsa.

Balmasjow puettiin ruumisvaatteisin, jalkain alle asetettiin penkki,silmukka pantiin kaulaan ja senjälkeen pyöveli tavanmukaisessajärjestyksessä työnsi penkin hänen jalkainsa alta.

Balmasjow riippui 20 minuuttia. Hänen kärsimyksensä eivät kestäneetkauvan, ruumiin kouristukset taukosivat pian.

Aurinko oli jo kohonnut yläpuolelle linnoituksen muurien ja sensäteet tunkivat tähän pimeään pihaan, ja valaisivat ilmassa riippuvaavalkeata ruumispukua, ja tätä surullista telotusnäytelmää.

Kaikki tapahtui äänettömästi. Balmasjow ei puhunut mitään; hänenkasvonsa ilmaisivat harvinaista levollisuutta ja kylmäverisyyttä.Suuret, kirkkaat, siniset silmät katselivat ilman vihaa, ilman kiukkuaympäröivää julmaa todellisuutta. Hän erosi elämästä tuntematta pelkoa,hän kuoli sankarina, käsittäen että hänen kuolemansa oli hänenkansansa onnea varten välttämätön.

Keskustelutoverini santarmin sanain mukaan Balmasjowin kuolema olitehnyt häneen järkyttävän vaikutuksen, joka ei koskaan tule haihtumaanhänen mielestään.

"Siten kuolevat vain voimakkaat ihmiset aatteensa puolesta", sanoi hänlopuksi.

Keskustellessamme olimme huomaamattamme tulleet pienen, umpeenkasvaneen, hunnigoille jätetyn puutarhan luo.

— Tämä on Wera Fignerin puutarha — sanoi hän ja aukasi veräjän. Meastuimme sisään. Sireeni- ja jasmiinipensaista levisi suloinen,päihdyttävä tuoksu. Puutarha oli pinta-alaltaan hyvin pieni, melkeinkolmion muotoinen. Se oli kasvanut täyteen ruohoa; näkyi ettei enääollut olemassa huoltapitävää kättä, joka ennen oli sitä niin tarkoinhoitanut ja ruokonnut.

Jasmiinipensaan, joka nyt oli niin täynnä suuria kukkia että se näyttiaivan valkealta, oli Wera Figner itse istuttanut, sanoi santarmi jajatkoi: — Katsokaapa, ikäänkuin hänen muistokseen on kevät pukenutsen komeaan, kauniiseen valkeaan juhlapukuun, joka täyttää ilmanpäihdyttävällä tuoksulla, ja palauttaa muistoon tämän ihmeellisen,harvinaisen naisen — — —

Hän rakasti tosiaan hellästi jokaista ruohoa, jokaista pensasta,ja piti niistä hellää huolta. Paljon näkivät ne hänen kasvoissaansurua, paljon kaihoa, kun hän päivät läpeensä puuhaili tällä pienellämaapalasella, jota joka puolelta ympäröi korkea puinen aita; tämänaidan toinen pää ulottui siihen kiviseen muuriin asti, jonka takanaBalmasjow telotettiin. — Telotuksen jälkeisenä päivänä saivat kaikkivangit tietää että vanhalla pihalla oli hirtetty sama nuori mies, jokaillalla oli käynyt heidän ikkunainsa ohi. Tämä teki heihin erittäinraskaan vaikutuksen ja he panivat toimeen protesti-mielenosotuksen.

Senjälkeen kun linnoituksen lääkäri oli tarkastanut Balmasjowinruumiin ja tieteellisesti konstateerannut että hän oli kuollut, hänhaudattiin linnoituksen muurin taakse, kentällä pohjoisen kulmatorninviereen, joka on Nevan suuta päin, mistä Laatokan ensimäiset aallotvaltaavana joukkona virtaavat joen uomaan. Tämä torni viettää päinjärven suunnatonta ulappaa.

Sen juurella, kivisen kummun reunalla, on korkea, puisella katollavarustettu pylväs. Tässä pylväässä riippuu pelastusrengas. Ja tähänpaikkaan, tämän pylvään alle ovat Balmasjow ja Kaljajew haudatut.Kalastajain taikauskoisen luulon mukaan heidän vanhurskaat haamunsapelastavat tässä vaarallisessa paikassa laivat ja kalastajain pienetveneet perikadosta.

TOINEN LUKU.

Kaljajewin telotus.

Kolme vuotta senjälkeen telotettiin samassa linnoituksessa IvanKaljajew. Oli samallainen ihana kevät — — — luonto heräsi yhtäriemuisana uuteen eloon; uudet voimat tunkivat vastustamattomastikautta maan, houkuttelivat luokseen, lupasivat parempaa, onnellistaelämää.

Ja tällaisena aamuna toi jokipoliisin höyrylaiva linnoitukseen,samaten kuin se oli sinne tuonut Balmasjowinkin, nuoren, tarmokkaan,tulisen ja voimia uhkuvan Kaljajewin telotettavaksi — — —

Hänen nuoren, vielä vakaantumattoman, mutta voimallisen jamiehuullisen elämänsä langan tuli katketa tänä ihanana aamuna, jolloinluonto uudelleen heräsi. Mikä kohtalon iva! Hänet telotettiin silloinkun luonnon kaikki uudet voimat sulivat yhteen, yhteisellä rynnäkölläluodakseen toisen elämän, tehdäkseen sen kauniiksi, onnelliseksi,riemuisaksi, rikkaaksi.

Hänen telotuksensa tapahtui samalla tavalla kuin Balmasjowinkin.Mutta häntä kuljetettiin vaan höyrylaivalla ilman vartiolaivoja,vaikka kyllä oli ryhdytty hyvin suuriin varokeinoihin, sähkötettiinsamaten kaikista satamista että siihen ja siihen paikkaan Kaljajew olionnellisesti saapunut.

Kun hän oli tuotu linnoitukseen niin häntä ei sijoitettu sinne, missäBalmasjow oli ollut, sen vuoksi että kokemus oli osoittanut kuinkavaarallista on hallinnolle jos valtiolliset vangit saavat tietää ettätaaskin on telotettu nuori ihminen, joka oli taistellut kansan onnenpuolesta, ja telotettu, ei ainoastaan tämän linnoituksen muuriensisäpuolella, vaan kaikkiaan jonkun sylen päässä heistä; hallinnontäytyi otaksua että heidän puoleltaan taas pantaisiin toimeen vieläsuurempi protesti — mielenosoitus kuin Balmasjowin telotuksen jälkeen.Senvuoksi oli välttämätöntä hävittää kaikki tämän telotuksen jäljet,panna se toimeen kaikessa hiljaisuudessa, kenenkään tietämättä,näkemättä.

Sentähden Kaljajew sijoitettiin pieneen, yksikerroksiseenrakennukseen, jossa oli sotamiesten työpaja, linnoituksen toiseenpäähän, uudesta vankilasta laskettuna, jossa vangit istuivat.

Kaljajew ei hetkeäkään epäillyt että hänet telotetaan ja telotetaanheti paikalla, ilman vitkasteluja. Tultuaan työpajaan hän pyysisaada paperia, kynän, tupakkaa ja tulitikkuja. Hän kirjoitti kauvan;herkeämättä, repi useat kerrat rikki mitä oli kirjoittanut jakirjoitti taas uudelleen. Rikkirepimänsä paperinkappaleet hän polttihuolellisesti tulitikuilla. Hän oli levollisen näköinen, saattoi vaanhavaita hänen kirjoittavan jonkun verran kiireellisesti, ikäänkuinhän olisi kiirehtinyt ehtiäkseen sanomaan jollekin viimeisen sanansa,peläten kuoleman tulevan niin pian ettei hän ehtisi kirjoittaapaperille viimeisiä ajatuksiaan ja tunteitaan.

Vihdoin hän lopetti ja antoi kirjeen prokuraattorin apulaiselleFeodorowille pyytäen tämän lähettämään sen hänen vanhalle äidilleen.Hänen puoleensa hän kuoleman edellä kääntyi ajatuksineen, häntä hänajatteli näinä elämästä eroamisensa hetkinä. Hän terotti erityisestiettä kirje oli välttämättömästi jätettävä äidin käsiin ja Feodorowlupasi sen tehdä.

Minä kysyin keskustelutoveriltani, santarmilta oliko tämä lupaustullut täytetyksi ja kirje toimitettu äidille. Hän vastasi etteitiedä, mutta siihen nähden että Feodorow oli luvannut täyttää hänentoisen pyyntönsä — antaa hänen puhutella linnoituksessa puolustajaansaSjdanowia — mutta ei ollut sitä täyttänyt, täytyy otaksua ettätuskinpa hän tätäkään pyyntöä täytti ja että kirje tuskin olitullut äidille toimitetuksi. Paitsi että Kaljajew pyysi jättämäänäidille kuolemansa edellä linnoituksessa kirjoittamansa kirjeen,pyysi hän näet Feodorowin laskemaan hänen luoksensa puolustajansaSjdanowin, perustellen pyyntöään sillä, että hän tahtoi tavata häntäkeskustellakseen hänen kanssaan omista, personallisista asioistaaneikä ensinkään siitä asiasta, jonka tähden hänet oli tuotu tännetelotettavaksi.

Feodorow lupasi. Linnoituksen komendantti suostui laskemaan hänet.Sjdanow saapui Pähkinälinnaan, mutta viime hetkenä Feodorow alkoipelätä ja päätti ensin kysyä poliisidepartementiltä, josta tulivastaus: kielletään.

Ja niinpä hän ei saanut ennen kuolemaansa tavata puolustajaansa.

Koko yön Kaljajew oli ylhäällä, riisuuntumatta ja menemättä levolle.

Hänen rakennuksensa ja vieressä sijaitsevan vähäisen saunarakennuksenvälissä sill’aikaa rakennettiin mestauslavaa. Rakennettiinkiireellisesti, jotta se saataisiin valmiiksi ennen seuraavan päivänaamua. Kirveiden iskut kuuluivat Kaljajewin korviin asti, hän kuulikuinka useat henkilöt hommailivat saadakseen paikoillensa hirret,kuuli kuinka annettiin käskyjä ja neuvoja ja kuuli kuinka heidänkuolontyönsä edistyi.

Pyöveli oli jo kauvan sitte ollut linnoituksessa ja odotti hetkeä,milloin hän tulisi lähettämään toiseen maailmaan taas uudenklientin. Tämä oli sama pyöveli, joka oli telottanut Balmasjowin,nimittäin kasakka Aleksander Filipjew. Hän oli, kuten ainakin hyvinvälinpitämätön häntä odottavaan työhön nähden, huoleton, ja joi paljonviinaa.

Ollakseen läsnä telotuksen tapahtuessa oli jo illalla linnoitukseensaapunut vapaaherra Medem sekä kaikki ne hallinnolliset viranomaiset,joidenka läsnäolo telotuksen tapahtuessa on pakollinen.

Kellon käydessä kolmatta yöllä pyöveli, punaiseen pukuun puettuna,meni linnoituksen komendantin, papin ja prokuraattorin apulaisenseurassa Kaljajewin huoneeseen. Kaljajew käveli silloin edes takaisinhuoneessa, joka hetki odottaen pyövelien tulevan noutamaan häntätelotettavaksi.

Hän oli näiden henkilöiden tullessa hänen luokseen hyvinvälinpitämätön ja levollinen. Papin avusta hän kieltäytyi. Hänenkätensä sidottiin ja hän vietiin mestauslavalle.

Lavalla hänelle luettiin tuomio. Vaijeten hän kuunteli, vaiti hän olikun hänen kaulaansa pantiin silmukka ja kun hänen yllensä puettiinruumisvaatteet. Ja kun penkki vierähti pois hänen jalkainsa alta, jäihän riippumaan koko painollaan nuoraan, nuora pingoittui ja Kaljajewinjalat koskivat lattiaa, mikä oli seuraus pyövelin huolimattomuudesta,hän kun oli vahvasti päihtyneenä eikä ollut vetänyt nuoraa tarpeeksikireälle. Vapaaherra Medem torui häntä huutaen ja pyöveli korjasivirheensä kohottamalla, nuoran toisesta päästä vetäen, Kaljajewinruumiin ilmaan. Kaljajewin kärsimykset kestivät kauvan; ruumiinkouristukset ja vavahtelemiset jatkuivat vielä monta pitkää hetkeäsenjälkeen kun pyöveli oli hairahduksensa korjannut ja kohottanutruumiin ilmaan.

Telotuksen jälkeen ja sittekun linnoituksen lääkäri oli tarkastanutruumiin, hän haudattiin samaan paikkaan kuin Balmasjow,pelastusrenkaan ääreen, tornin juurelle.

"Tulkaa, minä näytän teille sen paikan, johon heidät on haudattu", —sanoi minulle keskustelutoverini santarmi, ja saattoi minut vankienpuutarhaan ohitse. Pajan läheltä kulkee, kahden puutarhan välitse,kapea tie linnoituksen muurille.

Tällä kohden on itse muuriin tehty portaat joita myöten pääsee senharjalle. Muuri on hyvin leveä ja sen yläreunalla voi helposti kulkeakaksi ihmistä rinnakkain.

Noustuamme muurin harjalle katseillemme avautui ihana näköalajärvelle. Kevyt iltahämärä oli alkanut verhota harsoonsa maan.Ilma oli tyven, levollinen. Suunnattoman suuren, äärettömän järvenselkä siinsi, ikäänkuin lasi, alhaalla jalkaimme juurella. Se oliliikkumaton, tyyni, ikäänkuin olisi se nukahtanut keveään iltauneen.Hienot keväiset värit olivat luoneet kaukaiselle taivaanrannalleläpikuultavat värivivahduksensa, jotka väkisin vetivät puoleensahuomiomme; oli vaikeata temmata irti katseensa tästä edessämmeolevasta ihanasta majesteetillisesta maisemakuvasta.

Me suuntasimme askeleemme pitkin muuria pohjoista tornia kohden.Täältä, linnoituksen kulmasta, näkyi hyvästi pihamaa kaikkineaitoineen ja sisäseinineen. Täältä näkyi vanha vankilarakennus ja senvieressä piha, jossa Balmasjow oli telotettu.

Ja alhaalla, tämän tornin juurella, näkyi pienoinen maakappale, jossapienten kivien alla lepäsivät telotettujen Balmasjowin ja Kaljajewinruumiit.

Jokaisesta ohikulkevasta laivasta, jokaisesta kalastajanveneestänäkyy tämä paikka hyvästi. Tänne on, santarmin sanain mukaan, myöshaudattu muutamat kuolleista tovereista, jotka olivat nääntyneetlinnoituksen vankiloissa monta pitkää vuotta eivätkä olleet kestäneetsen olojärjestyksen raskautta ja ankaruutta. —

Jälkeenpäin minun on onnistunut saada tavata Kaljajewin äiti.

Keskustellessamme hänen pojastaan Ivanista hän tuli intoihinsa,muisteli ilolla hänen mennyttä, lyhyttä elämäänsä, puhui hänestä aivanerityisellä rakkaudella ja hellyydellä, pitäen häntä ylpeytenään jalohdutuksenaan jälellä olevassa elämässään.

Hän on hyvin sairas, voi vaivoin käydä, eikä voi tehdä työtä sentähdenettä koko hänen ruumiinsa on luuvalon runtelema; hän asuu kahdessapienessä huonepahaisessa erään syrjäkadun varrella työväenkaupunginosassa Warsovassa, tehtaassa työskentelevän, kivulloisen poikansaja kahden tyttärensä kanssa; toinen näistä, iältään 8 vuotta ontyttöpensionissa, toinen, 15-vuotias, käy 4-luokkaista naislukiotaWarsovassa.

Äiti kertoi paljon telotetusta pojastaan, kertoi ylpeänä, ilmanpienintäkään valituksen tai itkun tapaista vivahdusta äänessään.Hän oli tietystikin kärsinyt paljon saadessaan kokea tämän raskaantappion; hän oli suuresti rakastanut poikaansa ja jokainen käsittääkyllä kuinka suuri oli hänen tuskansa ja surunsa kun hän hänetmenetti; ja tästä huolimatta saattoi hänen puheistaan havaita hänentajuavan että hänen surunsa ei ole ainoastaan hänen oma, yksityinensurunsa, vaan että se on yleinen, monen, monen ihmisen yhteinen suru,että hänen lempilapsensa kuolema oli välttämätön koko yhteiskunnalle,joka tämän käsittää ja sille antaa arvon. Keskustellessani Kaljajewinäidin kanssa minä kysyin häneltä montako lasta hänellä on; hän vastasineljä. Ja kun kysyin missä neljäs on, niin eukko vastasi että neljäslepää haudassa Pähkinälinnan linnoituksessa ja lisäsi samalla ettäkun hän, ennen telotusta, sai Moskovassa tavata poikaansa, oli tämäpyytänyt ettei äiti poistaisi häntä poikainsa luvusta ja sanonut ettävaikka hän ei tulekaan olemaan elossa, niin luettakoon hän kuitenkinyhä edelleen hänen perheensä jäseneksi ja ikäänkuin tilapäisestipoissa olevaksi.

Kuten hän kertoi oli hän saanut tavata poikaansa Moskovassa useatkerrat, viimeksi päivää ennen kun tämä lähetettiin Pietari-Paavalinlinnoitukseen. Moskovassa hän istui eräässä tornissa Butyirinvankilassa. Ennenkun Kaljajew murhasi suuriruhtinas SergeiAleksandrovitsjin oli hän ollut ulkomailla. Äiti tiesi häneneleskelevän rauhassa ulkomailla ja hämmästyi suuresti kun hänenasuntoonsa Warsovassa ilmestyi suuri joukko poliisiviranomaisia,santarmeja ja sotamiehiä. He tekivät hänen luonaan kotitarkastuksen jakyselivät missä hänen poikansa Ivanan tavarat ovat. Hän vastasi etteihänen luonaan löydy mitään niistä, siitä syystä että hänen poikansa eipitkiin aikoihin ole asunut kotona. Kotitarkastuksen tapahtuessa eukkoei jaksanut nousta vuoteeltaan, hän kun sairasti kovaa luuvaloa eikäkyennyt liikahtamaan.

Wanhin santarmiupseeri kysyi häneltä missä hänen poikansa Ivan oli.
Hän vastasi hänen sillä haavaa olevan ulkomailla.

— Niin, niinpä niin… Ulkomailla hän on… lausui santarmi pitkään,eikä senjälkeen enää sanonut mitään.

Löydettyään sairaan päänalaisen alta valokuva-albumin he alkoivattarkkaavaisesti selailla sitä ja katsella valokuvia, ja kun olivatkeksineet Ivanan muotokuvan niin he iloisina näyttivät sitä sanoen:"tuossa hän on" — — —

Äiti tuli tämän johdosta hyvin levottomaksi eikä voinut käsittää mitätämä merkitsi, mitä hänen rakas Ivanansa oli mahtanut tehdä. Hän eihetkeäkään saattanut ajatella että Moskovan räjähdysjuttu voisi ollajossakin yhteydessä hänen poikansa kanssa.

Kotitarkastuksen päätyttyä poliisi käski hänen tyttärensä Aleksandransaapumaan Warsovan suojelusosastoon. Hän lähtikin sinne ja siellähänelle näytettiin hänen vangitun veljensä Ivanan valokuva; hän eimyöntänyt sitä tuntevansa ja silloin hänet lähetettiin Moskovaan häntätapaamaan. Hänelle annettiin rautatie piletti ja hän kuljetettiin,vapaana, yhdessä vanhemman sisarensa miehen kanssa, joka siihen aikaanpalveli Warsovassa korttelinpäällysmiehenä.

Heidän saavuttuaan Moskovaan hän päästettiin heti tapaamaan veljeään.Hamaan viime hetkeen asti hänellä ei ollut vähintäkään tietoa siitämistä syystä hänen veljensä oli vangittu.

Hänet vietiin isoon saliin, jonka seinillä riippui keisarinmuotokuvia; tämä oli sama sali, jossa sitä ennen Kaljajewia tapaamassaoli käynyt Jelisaveta Feodorovna.

Hän istui vanginvaatteihin puettuna. Nähdessään hänet sisar ensisilmänräpäyksessä ei ollut tuntevinaan häntä.

Silloin hän hypähti seisaalleen ja huusi hänelle:

— Sasja, etkö tunne minua? — Sisar heittäytyi sanaa sanomatta hänensyliinsä ja kysyi senjälkeen:

— Mitä merkitsee, Wanja, että sinä olet vanginvaatteissa? — Etkö sinäsiis tiedä, minähän olen tappanut Sergein — hän vastasi.

Poliisi tahtoi että myös hänen lankonsa tulisi häntä tapaamaan, jottahänkin sanoisi tunteeko hän hänet. Kaljajew kieltäytyi tästä, sanoenettei hänellä ole lankoa ja ettei hän tahdo ketään tavata. Mutta lankotuotiin kumminkin huoneeseen.

Kaljajew keskusteli sisarensa kanssa aluksi kahden kesken, muttasitten tuli huoneeseen santarmialiupseeri; kohtaus kesti noin2 tuntia. Ennenkun he erosivat, poliisi laati pöytäkirjan jaAleksandra-sisarta kehoitettiin kirjoittamaan alle. Hän kirjoittiettä hän sisarena kieltäytyy rupeamasta minkäänlaisiin selityksiinheidän kanssaan. Tämän johdosta veli suuteli häntä, otti häneltähellät jäähyväiset ja pyysi sanomaan äidille että hän hyvin mielellääntahtoisi häntä tavata.

Sisar matkusti Warsovaan ja ilmoitti äidille tämän hänentoivomuksensa. Sairas eukko päätti, kooten niinkuin jaksoi, voimansa,vaikkakin töin tuskin sai liikutetuksi jalkojaan, matkustaa Moskovaan.

Hän otti mukaansa pojan vaatteet, osti tiellä uudet kengät ja hatun,ja lähti pitkälle matkalleen.

Moskovassa hän viipyi noin 2 viikkoa ja tapasi poikansa joka päivä.Tämä oli erinomaisen iloinen siitä että äiti oli tullut, pyysi etteihän antaisi mielensä masentua ja että hän oikeudessa pysyisi lujanaeikä itkisi: "Sinun pitää tietämän, äitini — sanoi hän — että josminä oikeudessa saan nähdä sinun vuodattavan kyyneleitä, niin nejärkyttävät minun rohkeuteni. Meidän pyöveliemme ei tule saada nähdäsinun pyhiä kyyneleitäsi. Äiti lupasi hänelle ettei hän anna kenenkäännähdä mitä hän sielussaan tuntee, tuskiaan ja kärsimyksiään, vaan ettähän kätkee ne sydämeensä.

"Ja hän piti lupauksensa. Pysyi oikeudessa erinomaisen miehuullisenaeikä vuodattanut ainoatakaan kyyneltä kun luettiin hänen poikansakuolemantuomio.

"Kaljajew vietiin heti prokuraattorin huoneeseen, johonka myös menihänen äitinsä ja sisarensa. Siellä he sanoivat hänelle jäähyväiset jasamana päivänä hän vietiin Pietariin.

"Kaksi päivää ennen telotusta oli Kaljajewin ja hänen äitinsä jasisarensa välillä lyhyt kohtaus ristikkoaidan välitse. Sanoessaanheille jäähyväiset hän lausui: 'Äiti, en tahdo sinua pelottaa, muttaminusta tuntuu siltä kuin emme enää saisi nähdä toisiamme'."

Ja tosiaankin tämä oli heidän viimeinen kohtauksensa. Kaksi päivääsenjälkeen hän telotettiin.

Äiti rakasti häntä suuresti; hän rakasti häntä lapsuudesta astija enemmän kuin muita lapsiaan. — Luonteeltaan hän oli humaani,helläluonteinen ihminen, suurimmassa määrin kyvykäs ja uuttera.

Kun hän ansaitsi rahoja niin hän aina auttoi äitiään. Useinkin kunperheessä sattui olemaan erittäin kova puute, hän istui yöt läpeensäkirjoitellen käännöksiä, ansaitakseen jonkun kopeekan lisää. Äitikehoitteli häntä lykkäämään työnsä ja menemään levolle; hän vastasi:"Äiti, sinua varten minä teen työtä, minä itse en tarvitse", ja jatkoikäännöstään, voidakseen seuraavana päivänä tuoda perheelle jonkunniukan rovon.

Koulussa hän oli aina ollut etevä oppilas; seitsemän vuotiaana hänalkoi Warsovassa käydä kaupunkikoulua, edistyi hyvästi, tuli luokaltaluokalle, saaden palkintoja hyvästä edistyksestä. Lukiossa hän,palkinnoksi mainioista luonnonlahjoistaan ja hyvästä edistyksestä,tehtiin stipendiaatiksi.

Lukion kurssin suoritettuaan hän tuli Moskovan yliopistoon, jossa hänoli kaksi vuotta, ja siirtyi senjälkeen kun epäjärjestykset sielläolivat alkaneet, Pietarin yliopistoon, josta hänet poliisi karkoittiennenkun hän oli suorittanut tutkintonsa.

Eräs hänen yliopistotovereistaan, joka nykyään palveleepoliisidepartementissa, auttoi poliisia saamaan selvän siitä kuka hänoli. Pitkään aikaan poliisi ei tiennyt kenenkä se oli vanginnut, jasai vasta tämän yliopistotoverin avulla selville että se oli Kaljajew.

Rouva Kaljajew sanoi poikansa kertoneen, että hän helposti olisivoinut päästä pakoon heitettyään pommin, jollei eräs sotamies hetiolisi tarttunut hänen käsiinsä ja vääntänyt ne selän taa, siten estäenhäntä ampumasta. Pommin räjähdyksestä olivat hänen kasvonsa saaneetpieniä vammoja ja niistä vuosi verta. Hän oli koko ajan ollut täydessätajussa.

* * * * *

Alkoi jo hämärtää kun lähdin Pähkinälinnan linnoituksesta.Hämmästyksekseni soutumieheni kärsivällisenä odotteli minua veneessäänpoltellen piippuaan. Hiukan hän tosin oli ihmetellyt että minä niinkauvan siellä viivyin.

Me istuimme veneesen ja kiidimme nopeaan kaupungin rantaa kohden. Kovavirta lisäsi vauhtia.

Lähestyessämme kivestä rakennettua aallonmurtajaa ukko alkoi soutaahiljemmin ja katkasi ensi kerran äänettömyyden, lausuen: Sanokaapa,herra mitä te arvelette; meidän kalastajamme kertovat — en tiedälieneekö tuossa perää — itse nähneensä että linnoituksesta ajoittainvuotaa järveen verta ja että sillä kohden vesi muuttuu punaiseksi.Arvelevat sen johtuvan telotuksista, siellä on telotettu paljonihmisiä ja ne on sitte silvottu pieniksi palasiksi ja viskattu järveen.

Minä vaikenin kun en tiennyt mitä sanoisin tästä rahvaan taikauskosta,joka on saanut alkunsa hallituksen verrattomasta julmuudesta, sensatoja vuosia kestäneestä hirmuvaltaisuudesta ja sorrosta, jolle se,itsevaltaisen hallitusmuodon turvaamiseksi, on vuosisatojen kestäessätukahduttanut kansan kaikki jalot ja parhaat harrastukset.